lauantai 25. tammikuuta 2014

järkähtämätön peruskallio ja matalapaine

Koko viikkoa on oikeastaan värittänyt se tosiasia että meidän perheessä on kaksi erityislasta. Niiden erityisyys ei näyttäydy meidän sukulaisille tai ystäville. Meidän lasten erityisyys pilkahtaa hetkittäin koulussa – jos osaa katsoa – mutta muuten meidän erityislapset näyttävät erityisyytensä meille vanhemmille. No sehän on hienoa! Näin toteaa liian moni... Ne ei tiedä mistä ne puhuu - sori vaan.

Ajattele itsesi tilanteeseen, vaikka työhaastatteluun, kokeeseen tai siihen presentaatioon jota jännität... teet kaikkesi, ehkä vähän päälle ja suoriudut ja suoritat, et 95%, et edes 100% vaan 160%. Sen jälkeen iskee uupumus. Se ylisuorittamisesta syntyvä uupumus on värittänyt koko viikkoa kummankin erityisen kohdalla. Kun antaa itsestään 160% kaksi viikkoa putkeen, on siitä seuraava matalapaine syvä. Se on ruma ja se on kouriintuntuva. Se on aika epäinhimillinen mankeli lapselle, musta viis.

Koko viikkoa on värittänyt meidän kahden erityisen akkujen lataaminen, paluu arkeen ja kaikkien niiden patoutuneiden tunteitten ja ajatusten purkautuminen. M itkee – no se on aika köykäinen ilmaisu todellisuuteen nähden – kun haen sen koulusta. Se itkee astuessaan ulos koulubussista. Se itkee Klinikka-aamun jälkeen ja perjantaina psykologin jälkeen. Tänään se itki jalkapallotreenien jälkeen, sen jalat ei kuuulemma toimineet ja se oli kaatunut koko ajan... Mä seurasin niitä treenejä, en huomannut tätä jalkojen toimimattomuutta tai kaatuilua.


O aloittaa jaliksen maaliskuussa. K sit joskus - ehkä... Mä kun kuvittelin et K olis näistä kahdesta se "sulkapallokuningas"



Mun tehtävä vanhempana on olla se peruskallio. Se joka ei järkähdä. Se joka ei hievahda. Se jonka ääni pysyy rauhallisena ja naama peruslukemilla, tilanteessa kuin tilanteessa. Se joka kestää kaiken ja vastaanottaa ihan kaiken. Se johon ne kaksi voi rauhassa purkaa oman pahoinvointinsa. Tänään mä itkin. Mä itkin ruokakaupassa. Mä itkin autossa. Mä itkin kotona ja mä itkin... kaikkialla. En jaksanut olla se äiti joka hoitaa hommansa peruskalliona ja tokaisen L:lle et oon viimeksi ollut tästä hommasta vapaalla elokuussa 2011. Mun viimeinen vapaapäivä oli marraskuussa 2012. Mä haluan jättää koko perheen... luostari kuulostaa ihan pätevältä vaihtarilta ja rautakaupassa hypistelin nippusiteitä ja mietin olisko oikeesti niin paha käyttää niitä meidän lapsiin... ihan vähän vaan.

Kotona mä siivosin L:n kanssa autotallia ja mapitin niiden kahden erityisen papereita. M:n paprut M:n mappiin... Erityisopetussuunnitelmapapereita, terapiapapereita, lausuntoja, testituloksia... Sama K:lle. Omaan mappiin lausuntoja ja väliraportteja, toimintaterapiaa, erityisopetussuunnitelmia, psykologin raportteja ja diagnooseja. Paljon, paljon paperia... enemmän kuin yksikään tavislapsen vanhempi osaa edes kuvitella. Tulostan ja allekirjoitan yhden konsultointiluvan ja lykkään sen K:n koulureppuun... Meidän erityiset, ne jotka on liian pitkään menneet sillä 160%... nyt niiden suorituskapa kotosalla on ehkä 28%. Mä rakastan niitä silti, vai ehkä juurin siksi. Ei meistä mitään muuta olis voinut tullakaan.


M:n kotitehtävä... ainekirjoitus: "We went to a plane to Florida. What we did in Florida. I learned to swim."

Mä vaan tarvitsen omaa tilaa. Edes vähän. Edes yhden pienen vapaapäivän verran... tilaa kerätä voimia ja löytää itsestäni taas se peruskallio. Se järkähtämätön.

illalla M nukahti vanhalle pinniksen patjalle olkkariin... kainalossa tietenkin Koira






5 kommenttia:

  1. Oletteko harkinneet kaikenlaisen ekstran poistamista päivistä? Siis koulun päälle tulevat jutut? Oletteko harkinneet luopua lomareissuista toistaiseksi, koska niistä koituu näemmä joka kerta ikävyyksiä ennen (jännitys) ja etenkin palattua? Olisiko päivähoitotäti kotona teille ratkaisu muutamana päivänä viikossa? Joku ihan superrauhallinen kodinhengetär, joka vain olisi kotona ja piha-alueilla lasten kanssa ilman sen kummempaa agendaa kuin olla seesteinen aikuinen, joka rauhoittaa ilmapiirin. Tuli vaan mieleen. Sellainen funktio kai mummoloilla on lapsiin - tavistylsää leppoista olemista ilman kiirettä tai aikataulua. Hyvää sunnuntaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ollaan ja siksi meidän lapsilla ei ole niitä kuuluisia leikkideittejä ja kahdeksaa harrastusta. Koulusta tullaan kotiin puiston kautta ja sit vaan leikitään, ollaan ja tehdään läksyjä. Terapiathan me ollaan onneksi saatu vihdoinkin rajattua keskiviikkoaamuun ja joka toinen perjantai M:lla on psykologi.

      Kyllähän tää taas muutamassa viikossa tasoittuu... pitää vaan löytää itsestä se zen-olotila.

      Lastenhoitaja olis ihana, valitettavasti liian kallista ($18-$28/tunti) ja minimi on yleensä se neljä tuntia kerrallaan.

      Matkustamistahan meillä ei kauheesti harrasteta. Tätä matkaa suunniteltiin liki kaksi vuotta ja mä soudin ja huopasin et mennäänkö ylipäätään ollenkaan... Suomeen lähteminenhän ei näitten kanssa ole vaihtari, se nähtiin nyt taas ettei me tulla jatkossakaan lomailemaan lentomatkan päässä kodista kuin harvoin ja harkitusti. Ainakin seuraava vuosi meidän lomailut on sitä autolla tutuissa paikoissa olemista, ihan oman perheen kesken.

      Poista
  2. Mä sanon nyt vaan että tiedän ja elän tota samaa täällä juuri nyt. Mehän ei oltu joululomalla ku kotona (siis yötä) ja oli raskain loma ikinä. Ja yhtä raskas paluu arkeen (hän kun olis reissunainen, etenkin jos ei tarttis tulla takas). Koulu menee niin hyvin, ettei kukaan siellä usko mua :) Mä hoen mielessäni kuin mantraa "mutta koulu menee hyvin, mutta koulu menee hyvin, koulu sillä menee hyvin, se on ihanaaaaaa".
    Samaan aikaan mies ilmoittaa, että joutuu tekemään huomattavasti pidempää päivää talven ja kevään. Mutta mä meen tästä läpi kyllä, opettelen hengittämään hitaammin että selviin. Voishan tässä hommata vaikka MLL:n kautta jonkun hoitajan, mutta kun mä tiedän, että sekin kosahtais kuitenkin omaan nilkkaan: se ois tytsyille niin hirvee ponnistus, että se veis kaiken ilon ja levon siitä, että pääsisin joskus hetkeks irti.

    Ja siis pääsenhän mä, mulla sentään vaan kaks ja nekin samassa koulussa, samalla luokalla. Kyllä mun vuoro kuitenkin vielä joskus tulee, ja niin tulee sunkin. Siihen asti me saadaan niitä pieniä pilkahduksia jostain sellaisesta, mistä suurin osa jengistä ei osaa edes unelmoida. Eiks se oo niin?! Onhan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko uskoa että on... tällaisina aikoina hoen hiljaa itselleni että on joku syy siihen että meidän perheessä on just nämä lapset ja tällaiset haasteet. Mun on pakko uskoa siihen, että meidät on valittu tähän tehtävään... muuten ei jaksa.

      Poista
  3. <3 Jaksamista ihanainen, jaksamista <3 Muista olla armollinen itsellesi, ei kukaan jaksa täysillä koko ajan. Ei vaikka miten koittaisi.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.