Siirry pääsisältöön

life is a highway

Kiire on subjektiivista, mun kiire on jollekin muulle pelkkää löysäilyä...

M syntyi huhtiikuun puolivälin jälkeen, vuonna 2008. Elämässä alkoi uusi vaihe. Musta tuli kiotiäiti ja elämä pyöri vauva ja niitten vauvan mukana tulleitten äitikaverien kanssa. Mä en muista tuntuiko elämä silloin kiireiseltä... tai siis ehkä muistan väärin, ja aika kultaa muistot, mutta ei mulla kiire silloin ollut. Vaativaa se kyllä oli, lapsi joka ei nukkunut koskaan, lapsi joka halusi olla vain sylissä – siis oikeesti vain sylissä. Mä muistan olleeni hermostunut ja ahdistunut, pelänneeni aina kun lähdettiin johonkin että ”se” tietysti vaan taas huutaa... ahdistuneeni siitä ettei sille koskaan kelvannut kukaan muu vaan mä söin, join, kävelin, istuin, ajattelin, kävin vessassa – vauva sylissä. Muistan miten istuin olohuoneen sohvalla itkemässä kun M heräsi kesken mun voileivän, nukuttuaan taas kymmenen minuutin päiväunet, itkin sitä etten taaskaan saanut syödä ilman sitä lasta sylissä. Tunsin kai itseni oman lapseni vangiksi ja kadehdin niitä äitejä jotka mäjäyttää lätkäisi vauvansa lattialle tai jonkun syliin ja suoriutui elämästä. Öitä mä muistan pelänneeni, mä muistan kuinka en osannut enää nukkua kun tiesin etten kuitenkaan saa nukkua kun M ei nuku, tai siis herää vajaan tunnin välein – hyvinä öinä. Ei meillä kiire kuitenkaan ollut, täyttä ja erilaista vaan. Ei meillä ollut aikatauluja, tai siis muskari kerran viikossa ja sit se vauvaryhmä tiistaisin, ei haitannut jos sieltä myöhästyi, meni kun ehti.

Pojat syntyi, kaksi lasta kerralla, M:n ollessa 2v ja 1kk ja rapiat päälle. Työmäärä kolminkertaistui... mulla oli kolme lasta vaippaiässä, kolme lasta joita piti kantaa ja sylitellä ja nousta öisin. Päällimmäinen muistikuva ei kuitenkaan ole kiire, ei se että mulla nyt noitten jannujen ekasta vuodesta niin kauheesti muistoja oliskaan... mä muistan sen pullorivistön keittiössä ja ne koliikkikeinut jotka heilui keittiön lattialla aamusta iltaan ja taas illasta aamuun... välillä ne makas lattialla, niin kuin ne vauvat joiden äitejä aiemmin kadehdin. Työmäärä oli tolkuton ja päivät oli täysiä, aina oli sonnat jollakin housussa... lähtemiset ja tulemiset vaati suunnittelua ja se tavaramäärä ja mukaan tuleva pussien ja kassien määrä oli jotakin tolkutonta. Edelleen me muistellaan sitä kun lähdetään lasten kanssa kylään ja mulla on kainalossa kolme yöpaitaa, varmuuden vuoksi. Aika usein olin epätoivoinen.. yritin olla kiitollinen siitä että ne kyllä nukkui, M:n käyttäytyminen vaan aiheutti töitä ja päänvaivaa. Ei ollut kiire, töitä vaan ja paljon.

Ekan kerran me oikeestaan saatiin maistaa kiirettä silloin kun M aloitti koulun, jossakin piti oikeesti olla jokainen tiistai ja torstai kello ysiltä ja siellä samassa paikassa taas kolme tuntia myöhemmin. Sit jouluna alkoi M:n tutkimukset ja kaavakkeitten täyttämiset ja testit, siellä ja täällä ja tuolla... me astuttiin aikataulujen aikaan. Oli lääkäreitä ja tutkimusaikoja, oli haastatteluja ja sit tuli se uus koulu ja terapiat. Piti oikeesti olla jossakin johonkin aikaan ja vielä monta kertaa viikossa. ”Kuormaan” lisättiin O:n terapiat, ja lopulta K:n terapiat, ja joskus oli oikeesti ihan järkyttävä kiire kun oli kaksikymmentä minuuttia aikaa siirtää kolme lasta jostakin jonnekkin ja sit sieltä taas seuraavaan paikkaan. Enimmäkseen aikataulut oli vaan kuitenkin täynnä ja kalenterilla käyttöä. Ystäviä nähtiin väleissä, ja niitä välejä kuitenkin oli... puhuin ystävien kanssa puhelimessä, kävin kemuissa ja hengasin laumani kanssa ostarilla.

Sit tuli tämä syksy... Nyt väittäisin että on vähän kiirusta, mutta tässähän mä nytkin istun – viettämässä perjantaita leppoisasti kahvikuppini kanssa – eikä kiireestä tietoakaan. Ehkä mä vielä katson taaksepäin ja mietin et miksi ihmeessä mä kuvittelin olevani jotenkin ”busy”. Kummitäti K soitti sunnuntaina ja ”varas ajan” huomiseksi. Mä en ehdi soittaa kenellekään, tai ehkä mä en jaksa soittaa kenellekään... autossa puhuisin, mutta handsfree ei toimi kolmikon kiljuessa takapenkillä... Mä haaveilen katsovani telkkaa viinilasillisen kanssa, näin tapahtuu perjantai- ja lauantai-iltaisin. Päivät on pyuhitetty karusellin pyörittämiselle, kouluun lähtöihin ja sieltä tuloihin – siis lasten – ja terapioihin ja lääkäriaikoihin ja sit mun opiskelulle. Jokaisen vapaahetken luen, siis sunnuntaista torstaihin, olen läsnä lapsille perjantaisin ja lauantaisin, L:lle koulun jälkeen iltakymmeneltä edellämainittujen lisäksi. Neljä päivää viikosta lauma vaihdetaan lennossa... kotiovella, Klinikalla, kaupan parkkiksella – yhdeltä vanhemmalta toiselle. Nyt väittäisin että mulla on kiirusta, saatan toki olla väärässäkin.


M:lla oli tänään seuranta-aika Autismiklinikalla, seuraavan kerran keväällä... K pääsi jonon ohi sinne tutkimuksiin, sillä verrukkeella että ollaan oltu paikan asiakkaita aika kauan. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi