maanantai 3. elokuuta 2015

testipäivä

Mulla oli herätyskello soimassa kuudelta ja samaan aikaan kun se pärähti soimaan, kiipesi peiton alle pellavapäinen nuorimies joka ilmoitti olevansa niiiii-iiiiin-iiiin kovin sairas, ainakin jos sen omia sanoja oli uskominen. Vääntäydyin unensekaisessa tilassa ylös sängystä ja kannoin pellavapään mun kanssa kylppäriin siinä pelossa että se herättää siskonsa. Kantaessani sitä kokeilin ohimennen sen niskaa ja selkää – ei kuumetta – ennen kuin laskin senkylppärin pehmeälle matolle, lykkäsin yhden pyyhkeen tyynyksi ja toisen peitoksi. Vartissa mulla oli vaatteet päällä ja tapahtumaa säesti sen pellavapään uikutus sieltä lattianrajasta. Koppasin sen uudestaan syliin, supatin sen korvaan et sen pitää olla ihan hiljaa kunnes päästään alas, kannoin sen alakertaan ja kaivoin kaapista sille ensin panadolin ja sit lasin vettä. Se sanoi olevansa liian sairas syömään mitään, mutta söi iloisesti kourallisen hedelmäsnäksejä (lue karkkia). Keitin itselleni kupin kahvia ja pellavapää istui mun sylissä kunnes oli aika pukea ja Freddekin ilmestyi alakertaan. Muistutin että me mennään avoautolla ja sairaus unohtui.

Psykologin aika oli yhdeksältä. Me istuttiin autossa klo 7:09. Todellisuudessa sen psykologin luokse pitäis selviytyä parissakymmenessä minuutissa, mutta tänään oli maanantai ja tänään toinenkin täältä mäeltä alasjohtavista teistä on tästä päivästä alkaen remontissa. Täällä meidän mäellä asui vuonna 2013 vajaat 60.000 ihmistä, jos niistä edes neljännes lähtee aamulla töihin, tarkoittaa se 15.000 ihmistä liikenteessä, alueella josta on kaksi järkevää poistumisväylää ja käytännössä kaksi vielä lisää, mutta niitä kahta muuta liikkuu aika moni muukin. Meidän väyliä käyttää vielä naapuripitäjä Duvallin asukkaat. Ne meidän kaksi päätietä, kumpikin on tästä aamusta alkaen yksikaistainen, tai se toinen on ollut työnalla jo useamman kuukauden. On helppoa vähemmänkin autoilevalle ymmärtää että rapiat 15.000 ihmistä ja kaksi yksikaistaista tietä on aika, no sanotaan vaikka toivoton yhdistelmä. Niinpä me lähdettiin seiskalta.



Me syötiin aamiasta alhaalla kaupungissa ja se pieni mies, se joka oli niin kovin sairas, söi aamiaisekseen kulhollisen hedelmä, donitsin ja läjän pekonia. Ei ihan ravintoympyrän mukainen aamupala, mutta sopii aamulle jona on kovin sairas ja joutuu istumaan psykologin kanssa tuntitolkulla.



Psykologi kutsui meidän huoneeseensa hippasen ennen yhdeksää. Se halus että mä lähetän sille vielä muutaman lisädokumentin ja pahoitteli että testien purku viivästyy viikolla koska hän on Torontossa jossakin konferenssissa puhumassa. Sit se lykkäs mulle muutaman sentin paksuisen pakan kaavakkeita ja pyysi kirjoittamaan lisäksi esseen meidän lapsesta, sen ongelmista ja meidän perhe-elämästä. En ehtinyt neulomaan, ruksin rasteja ruutuihin; 1-ei koskaan 2-toisinaan 3-usein 4-aina. Toinen psykologi toi mulle mäkkäristä kupin kahvia – kiltti mies. Kolme tuntia kului rattoisasti rastitellessa ja esseetä rustaillessa. Käsinkirjoittamiseen harjaantumattomat sormet puutuivat ja teksti alkoi näyttää melkoisilta harakanvarpailta. Lopulta ne tuli hakemaan mut takaisin sisään. Hyvin kuulemma meni, poika on kova tekemään töitä; ”Nice chap” – mukava heppu – oli sen kuvaus meidän pellavaisesta, ja sit se totes että onhan se tosiaan aika impulsiivinen, vähän kuin kärpänen joka säntäilee sinne ja tänne eikä oikein minnekään.

odotushuoneessa


Me ajetaan puistoon ja puistossa mun syliin kiipeää taas se sama lapsi. Sillä on tikku sormessa ja elämän on kaikin tavoin kurjaa. Me ajetaan kotiin jannun itkiessä takapenkillä. Kotona se kaivautuu mun kainaloon sohvalle ja me katsotaan kaksi elokuvaa. Iltakuudelta sillä on lämpöä 37.8C. Se tais sittenkin olla sairas eikä vaan jännittynyt ja väsynyt.


Saa nähdä miten keskiviikkoisen toimenpiteen kanssa käy. Leikkaako vai eikö leikkaa.

Omissa tunnelmissani palaan muutaman vuoden taaksepäin. Mitä sieltä tulee vastaukseksi vai tuleeko mitään? Olenko vaan kykenemätön tän lapsen vanhemmaksi? Muistan vielä - taidan muistaa ikuisesti - sen tunnelman M:n testien purkutilanteessa. Muistan miten olin helpottunut ja samalla suunnattoman surullinen. Edessä oli suuri tuntematon ja silti lapsi itse oli ihan sama kuin tuntia aiemminkin. Haasteetkin oli erilaisia ja useammin kuin kerran mietin tytärtäni piirtäessäni niitä rukseja kaavakkeeseen. 




2 kommenttia:

  1. Kiinnostavia tuollaiset testaukset! Milloin saatte tulokset?

    By the way...Onko teillä USA:ssa ollut paljon hälyä ja keskustelua tästä uutisesta:

    http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1438654952553.html

    Mitä ajattelet tapahtuneesta ja onko tuollainen suhtautuminen yleistäkin? Toivottavasti ei ole.

    lukijamamma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parin viikon päästä mennään kuulemaan tuloksia.

      Tää jutun tapahtuma oli Kentuckyssä eli etelässä. On siitä uutisoitu toki täälläkin, mutta etelä on ajatuksellisesti ja asenteellisesta aika kaukana pohjoisista rannikoista. Kouluissakin on eroja.

      Meillä ei ainakaan ala-asteen kouluista edes löydy turvallisuuspäälliköitä saati mitään eristyshuoneita, puhumattakaan siitä että koulun alueella joku liikuskelis käsirautojen kanssa. Tapahtumana tuntuu totaalisen järkyttävältä enkä ihmettele ollenkaan että näitten kahden lapsen vanhemmat nostivat asiasta metelin, niin pitääkin tehdä! Ei kahdeksanvuotiasta laiteta rautoihin, oli sillä diagnoosia tai ei.

      Meidän koulu on varmaan alueen kouluista ja koulupiirin kouluista sieltä pehmeimmästä päästä. On aika yleistä että häiriköivä lapsi lomautetaan koulusta, eikä ennenkuulumatonta ole sekään että koulusta tulee potkut ja vanhemmilla on edessä uuden koulupaikan hankkiminen lapselle. Tämä siis diagnosoimattoman väkivaltaisen lapsen kanssa. Mikäli lapsella on tiedetty diagnoosi, ongelmia lähestytään erityisopetuksen ja koulupsykologin voimin.

      Omasta koulusta mulla on kaksi esimerkkiä. Toisessa 11-vuotias poika heitteli ensin ruokansa pitkin ruokalaa, sen jälkeen karkasi ruokalasta pihalle opettajan pyytäessä siivoamaan ja lopulta pihalla pätki ensin neniin muutamaa lasta ja lopuksi rehtoria ennen kuin poistui luvatta koulualueelta. Monessa muussa koulussa tästä olisi tullut isompiakin seuraamuksia. meidän koulussa reksi hyppäs autoonsa ja kävi hakemassa pojan takaisin kouluun. Poika siivosi sotkunsa ja asia jäi sikseen.

      Toisessa esimerkissä 6-vuotias tyttö, jolla oli tiedetty persoonallisuushäiriö, veti luokassa sellaiset pultit että ensin heitteli koulukamansa muitten oppilaitten päälle (yksi uhreista päätyi kouluterveydenhoitajalla), kaatoi ne huonekalut joihin ylettyi, sylki sijaisopettajaa ja saatiin kiinni koulun ovella. Koulu psykologi sai tytön ohjattua omaan huoneeseensa, koulusihteeri soitti vanhemmille ja tyttö odotti siellä psykologin huoneessa heitellen huonekaluja kunnes vanhemmat pääsivät paikalle. Tyttö jatkoi koulunkäyntiä normaalisti.

      Eli ei, mun maailmassa tällaista ei tapahdu.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.