testipäivä

Mulla oli herätyskello soimassa kuudelta ja samaan aikaan kun se pärähti soimaan, kiipesi peiton alle pellavapäinen nuorimies joka ilmoitti olevansa niiiii-iiiiin-iiiin kovin sairas, ainakin jos sen omia sanoja oli uskominen. Vääntäydyin unensekaisessa tilassa ylös sängystä ja kannoin pellavapään mun kanssa kylppäriin siinä pelossa että se herättää siskonsa. Kantaessani sitä kokeilin ohimennen sen niskaa ja selkää – ei kuumetta – ennen kuin laskin senkylppärin pehmeälle matolle, lykkäsin yhden pyyhkeen tyynyksi ja toisen peitoksi. Vartissa mulla oli vaatteet päällä ja tapahtumaa säesti sen pellavapään uikutus sieltä lattianrajasta. Koppasin sen uudestaan syliin, supatin sen korvaan et sen pitää olla ihan hiljaa kunnes päästään alas, kannoin sen alakertaan ja kaivoin kaapista sille ensin panadolin ja sit lasin vettä. Se sanoi olevansa liian sairas syömään mitään, mutta söi iloisesti kourallisen hedelmäsnäksejä (lue karkkia). Keitin itselleni kupin kahvia ja pellavapää istui mun sylissä kunnes oli aika pukea ja Freddekin ilmestyi alakertaan. Muistutin että me mennään avoautolla ja sairaus unohtui.

Psykologin aika oli yhdeksältä. Me istuttiin autossa klo 7:09. Todellisuudessa sen psykologin luokse pitäis selviytyä parissakymmenessä minuutissa, mutta tänään oli maanantai ja tänään toinenkin täältä mäeltä alasjohtavista teistä on tästä päivästä alkaen remontissa. Täällä meidän mäellä asui vuonna 2013 vajaat 60.000 ihmistä, jos niistä edes neljännes lähtee aamulla töihin, tarkoittaa se 15.000 ihmistä liikenteessä, alueella josta on kaksi järkevää poistumisväylää ja käytännössä kaksi vielä lisää, mutta niitä kahta muuta liikkuu aika moni muukin. Meidän väyliä käyttää vielä naapuripitäjä Duvallin asukkaat. Ne meidän kaksi päätietä, kumpikin on tästä aamusta alkaen yksikaistainen, tai se toinen on ollut työnalla jo useamman kuukauden. On helppoa vähemmänkin autoilevalle ymmärtää että rapiat 15.000 ihmistä ja kaksi yksikaistaista tietä on aika, no sanotaan vaikka toivoton yhdistelmä. Niinpä me lähdettiin seiskalta.

Me syötiin aamiasta alhaalla kaupungissa ja se pieni mies, se joka oli niin kovin sairas, söi aamiaisekseen kulhollisen hedelmä, donitsin ja läjän pekonia. Ei ihan ravintoympyrän mukainen aamupala, mutta sopii aamulle jona on kovin sairas ja joutuu istumaan psykologin kanssa tuntitolkulla.

Psykologi kutsui meidän huoneeseensa hippasen ennen yhdeksää. Se halus että mä lähetän sille vielä muutaman lisädokumentin ja pahoitteli että testien purku viivästyy viikolla koska hän on Torontossa jossakin konferenssissa puhumassa. Sit se lykkäs mulle muutaman sentin paksuisen pakan kaavakkeita ja pyysi kirjoittamaan lisäksi esseen meidän lapsesta, sen ongelmista ja meidän perhe-elämästä. En ehtinyt neulomaan, ruksin rasteja ruutuihin; 1-ei koskaan 2-toisinaan 3-usein 4-aina. Toinen psykologi toi mulle mäkkäristä kupin kahvia – kiltti mies. Kolme tuntia kului rattoisasti rastitellessa ja esseetä rustaillessa. Käsinkirjoittamiseen harjaantumattomat sormet puutuivat ja teksti alkoi näyttää melkoisilta harakanvarpailta. Lopulta ne tuli hakemaan mut takaisin sisään. Hyvin kuulemma meni, poika on kova tekemään töitä; ”Nice chap” – mukava heppu – oli sen kuvaus meidän pellavaisesta, ja sit se totes että onhan se tosiaan aika impulsiivinen, vähän kuin kärpänen joka säntäilee sinne ja tänne eikä oikein minnekään.

odotushuoneessa

Me ajetaan puistoon ja puistossa mun syliin kiipeää taas se sama lapsi. Sillä on tikku sormessa ja elämän on kaikin tavoin kurjaa. Me ajetaan kotiin jannun itkiessä takapenkillä. Kotona se kaivautuu mun kainaloon sohvalle ja me katsotaan kaksi elokuvaa. Iltakuudelta sillä on lämpöä 37.8C. Se tais sittenkin olla sairas eikä vaan jännittynyt ja väsynyt.

Saa nähdä miten keskiviikkoisen toimenpiteen kanssa käy. Leikkaako vai eikö leikkaa.

Omissa tunnelmissani palaan muutaman vuoden taaksepäin. Mitä sieltä tulee vastaukseksi vai tuleeko mitään? Olenko vaan kykenemätön tän lapsen vanhemmaksi? Muistan vielä - taidan muistaa ikuisesti - sen tunnelman M:n testien purkutilanteessa. Muistan miten olin helpottunut ja samalla suunnattoman surullinen. Edessä oli suuri tuntematon ja silti lapsi itse oli ihan sama kuin tuntia aiemminkin. Haasteetkin oli erilaisia ja useammin kuin kerran mietin tytärtäni piirtäessäni niitä rukseja kaavakkeeseen.