oisin pärjännyt ilmankin

Tekis mieli sanoa ruma sana tai kaksi, tai viisi... Tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoo et mä en ala. Mä en ala! Mua ei huvita! Mä en jaksa! Vetää peitto pään ylitse, vetää kännit ja paeta maailmaa. On se perhana ettei maailma toimi niin. On se niin väärin ettei sillä saa mitään aikaan, pitää vaan jaksaa ja alkaa, odottaa ja luottaa... tietää että tästäkin rypystä selvitään ja olla miettimättä et miksi aina rypyn perään tulee seuraava. Ehkä mun elämä onkin krepattua ja sen on tarkoituskin olla rypyssä.

Lupasin aamulla et puhun MOPS:n kiitospäivämiitissä. Kerron elämästäni, äitiydestäni ja omasta uskostani. Siinä istuessani mietin mistä kertoisin... kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien vai kertoisinko kaiken sen rikkauden? Aikaa on miettiä mistä haluaa puhua, kai mä puhun siitä miksi olen kristitty.

Oon lähetellyt M:n uuden erityisopen, sen Rva Enkelin kanssa sähköposteja ees sun taas. Aletaan olla yhtä mieltä siitä et prinsessa aloittaa koulunsa kahden viikon päästä ja ollaan päästy hiomaan yksityiskohtia... tavallista pehmeämpi lasku, ei yhteistilaisuuksia, kuvallinen lukujärjestys, porrastettu aloitus – tyyliin ekana päivänä 30min, päivä taukoa ja sit tunti, seuraavana puolitoista ja sit viikonloppu jne.

K:n voisin edelleen lähettää sisäoppilaitokseen. Kaupassa sain pitää käsiä taskussa etten vetäissyt poikaa avokämmenellä kun se riekkui ja riehui ja huusi ja kiljui ja nauraa räkätti kun epätoivoisesti yritin saada sitä edes jonkinlaiseen rotiin. Täällä ulkopuoliset ei ihan heti puutu lasten käyttäytymiseen, ei ainakaan ruokakaupassa, ja nyt kaksi ihmistä kysyi multa et eikö se vois kiljua vähän vähemmän. Meinasin latasta myös niitä avokämmenellä. Mustakin olis kivaa jos mun kolmevee ei käyttäytyis kuin 8kk:n ikäinen omaan ääneensä tutustuva vauva.

L haki pojat ja M:n kanssa suunnattiin sairaalan klinikalle. Ovessa lukee edelleen kannustavasti ”Cancer Center”. Mä salaa mietin et miksi oon hukkaamassa niitten aikaa, eihän mulla edes oo mitään vikaa. Kyllähän tissit voi olla vähän turvoksissa ja kipeitä - hormonaalisia muutoksia. Vaihdan lämmitetyn kaavun päälle ja ihan ekaks pyydän lääkäriltä anteeks et vien sen aikaa. Se kysyy kysymyksensä tutkii ja toteaa et tissi tosiaan on turvoksissa, löytää kyhmyn ja haluu ultrata. Lupaa tyhjentää sen jos se on kysta. Hakee ultran, katsoo toisen lääkärin kanssa ja sanoo ettei uskalla lähteä tyhjentämään kun ei tiedä mikä se on – ei siis ole selkeä kysta.

Yhtäkkiä mun elämäni on taas kuin elokuvasta ”Päväni Murmelina”. Tississä on – joku muu, mikä. Saan passituksen huomisaamuksi parempaan ultraan radiologille. Mä tiedän jo et miten tää menee... nekään ei tiedä mikä se on. Sit ne haluu ottaa koepalan ja sit mä odotan sitä koepalaa ja sit ne ottaa sen koepalan josta pitäis heti jo nähdä ettei se ole mitään ja sit ne kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia joutuu lähettämään sen patologille ja lopulta mä saan puhelun jossa mulle kerrotaan että se ei ole pahanlaatuinen. Paska juttu on se että se kai taas voi – etäisesti – olla syöpä. Mua ei huvita. Mua ei ihan oikeesti huvitä – yhtään.