tiistai 19. marraskuuta 2013

vastassa kuolema

Päivä on sellainen tyyillinen marraskuinen, harmaa ja märkä... kun täällä sataa, sade kastelee kaiken. Sade ei ole raivokasta, se ei vaikuta erityisen runsaalta mutta se kastelee kaiken. Se muistuttaa vähän ruokakaupan vihannestiskin sadesumua, sitä mikä pitää tuotteet tuoreina.

Olen ruokatauolla, otan lasagnen jämät ulos mikroaaltouunista, istuudun ja puhkean hysteeriseen nauruun. Kurssikaveri katsoo mua hämillään ja kysyy mille nauran... Nauran hetken absurdiudelle.

Hetkeä aiemmin olen kohdannut kuoleman, ottanut osaa läheisten suruun, poistanut vainajalta lääketieteeseen liittyät, luontoon kuulumattomat osat. Olen sitonut kuolleen varpaaseen lapun jossa lukee vainajan nimi ja syntymäaika, toisen lapun kiinnitin pussiin. Olen nostanut vainajan ruumispussiin ja jättänyt odottamaan kuljetusta alakertaan – sairaalan ruumishuoneelle. En ollut koskaan aiemmin nähnyt kuollutta ihmistä, saati koskettanut. Ruumis tuntui lämpimältä vielä puolisentoista tuntia tapahtuneen jälkeen, lämpö haihtuu hitaasti. Hetkessä on jotakin pyhää.


Nyt istun pöydän ääressä, syömässä päivällistäni. Ikäänkuin kohtaisin kuoleman päivittäin. Sairaalassa kuolema on osa elämää.  Saattohoidossa se ei tule kenellekään yllätyksenä vaan se on osa tapahtumien  jatkumoa, odotettukin vieras. Potilaan ollessa vanha se tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Tilanne on levollinen ja omalla tavallaan kaunis. Huoneen oveen kiinnitetään kuva kukkakimpusta, tiedoksi henkilökunnalle... potilas on kuollut eikä tarvitse enää mitään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.