Siirry pääsisältöön

vastassa kuolema

Päivä on sellainen tyyillinen marraskuinen, harmaa ja märkä... kun täällä sataa, sade kastelee kaiken. Sade ei ole raivokasta, se ei vaikuta erityisen runsaalta mutta se kastelee kaiken. Se muistuttaa vähän ruokakaupan vihannestiskin sadesumua, sitä mikä pitää tuotteet tuoreina.

Olen ruokatauolla, otan lasagnen jämät ulos mikroaaltouunista, istuudun ja puhkean hysteeriseen nauruun. Kurssikaveri katsoo mua hämillään ja kysyy mille nauran... Nauran hetken absurdiudelle.

Hetkeä aiemmin olen kohdannut kuoleman, ottanut osaa läheisten suruun, poistanut vainajalta lääketieteeseen liittyät, luontoon kuulumattomat osat. Olen sitonut kuolleen varpaaseen lapun jossa lukee vainajan nimi ja syntymäaika, toisen lapun kiinnitin pussiin. Olen nostanut vainajan ruumispussiin ja jättänyt odottamaan kuljetusta alakertaan – sairaalan ruumishuoneelle. En ollut koskaan aiemmin nähnyt kuollutta ihmistä, saati koskettanut. Ruumis tuntui lämpimältä vielä puolisentoista tuntia tapahtuneen jälkeen, lämpö haihtuu hitaasti. Hetkessä on jotakin pyhää.


Nyt istun pöydän ääressä, syömässä päivällistäni. Ikäänkuin kohtaisin kuoleman päivittäin. Sairaalassa kuolema on osa elämää.  Saattohoidossa se ei tule kenellekään yllätyksenä vaan se on osa tapahtumien  jatkumoa, odotettukin vieras. Potilaan ollessa vanha se tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Tilanne on levollinen ja omalla tavallaan kaunis. Huoneen oveen kiinnitetään kuva kukkakimpusta, tiedoksi henkilökunnalle... potilas on kuollut eikä tarvitse enää mitään.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...
Lue lisää

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...
Lähetä kommentti
Lue lisää

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...
Lähetä kommentti
Lue lisää