Siirry pääsisältöön

vastassa kuolema

Päivä on sellainen tyyillinen marraskuinen, harmaa ja märkä... kun täällä sataa, sade kastelee kaiken. Sade ei ole raivokasta, se ei vaikuta erityisen runsaalta mutta se kastelee kaiken. Se muistuttaa vähän ruokakaupan vihannestiskin sadesumua, sitä mikä pitää tuotteet tuoreina.

Olen ruokatauolla, otan lasagnen jämät ulos mikroaaltouunista, istuudun ja puhkean hysteeriseen nauruun. Kurssikaveri katsoo mua hämillään ja kysyy mille nauran... Nauran hetken absurdiudelle.

Hetkeä aiemmin olen kohdannut kuoleman, ottanut osaa läheisten suruun, poistanut vainajalta lääketieteeseen liittyät, luontoon kuulumattomat osat. Olen sitonut kuolleen varpaaseen lapun jossa lukee vainajan nimi ja syntymäaika, toisen lapun kiinnitin pussiin. Olen nostanut vainajan ruumispussiin ja jättänyt odottamaan kuljetusta alakertaan – sairaalan ruumishuoneelle. En ollut koskaan aiemmin nähnyt kuollutta ihmistä, saati koskettanut. Ruumis tuntui lämpimältä vielä puolisentoista tuntia tapahtuneen jälkeen, lämpö haihtuu hitaasti. Hetkessä on jotakin pyhää.


Nyt istun pöydän ääressä, syömässä päivällistäni. Ikäänkuin kohtaisin kuoleman päivittäin. Sairaalassa kuolema on osa elämää.  Saattohoidossa se ei tule kenellekään yllätyksenä vaan se on osa tapahtumien  jatkumoa, odotettukin vieras. Potilaan ollessa vanha se tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Tilanne on levollinen ja omalla tavallaan kaunis. Huoneen oveen kiinnitetään kuva kukkakimpusta, tiedoksi henkilökunnalle... potilas on kuollut eikä tarvitse enää mitään.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi