23 tuntia

Viikonlopusta tulee kesäinen. Bussipysäkillä oli jo aamusta niin lämmin että kannoin villatakit ja toppaliivit suosiolla takaisin kotiin. Kävellessäni juttelin naapurinrouvan kanssa pihaprojekteista, lasten ummetuksesta ja muusta jokapäiväisestä.

Yläkerrassa käynnistin pyykkikoneen ja aloitin lakanapyykkiä. M on tykästynyt nukkumaan ilman tyynyliinaa ja näin ollen meillä pestään tyynyliinojen lisäksi myös tyynyjä. Keitin kupin kahvia, istahdin tietokoneelle ja vilkaisin sähköpostia.

Mä luulin että se on joku naapurinpojan kouluprojekti kun avasin sen. Ei ollut. Kolmisen viikkoa takaperin pojan vanhemmat oli ajatelleet että sillä on joko loppukesän allergioita tai flunssa. Lastenlääkäri määräsi ahtautuneeseen hengitykseen astmalääkityksen ja elämä jatkui. Toissayönä kaksitoistavuotias oli herättänyt isänsä koska ei saanut henkeä ja poika lähti keskellä yötä ambulanssilla sairaalaan. Yön aikana tehdyissä kokeissa pojan henkitorven ja sydämen ympäriltä löytyi kasvain ja lapsi siirrettiin suoraan lastensairaalaan syöpäosastolle. Tänä aamuna odotetaan tietokonetomografian tuloksia ja toivotaan että kasvaimesta saadaan koepala.

Mun ensimmäinen reaktio on ryhtyä toimimaan. Mitä voin tehdä? Miten voi auttaa? Tosiasiassa perheessä on kuitenkin neljä aikuista, äiti puolisoineen ja isä puolisoineen. Koiraakaan en voi viedä lenkille. Se on virkamies, poliisikoira. Sitä ei tavikset voi talutella. Tunnen valtavaa avuttomuutta hyvän ystävän ja läheisen kriisissä. Voin rukoilla, voin halata. Voin kuunnella ja olla olemassa, juoda lasin viiniä yhdessä. Sitten kun koko elämä ei ole sairaalassa, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Miten nopeasti elämä voikaan muuttua. Keväällä Bella. Nyt Adam. Taas kerran olen hetken aikaa vähän kiitollisempi omastani ja omistani. Juuri nyt meillä on kaikki hyvin. 

Alle vuorokausi Marttaan.