Siirry pääsisältöön

meillä on kaikki niin hyvin

Sunnuntaiaamu, joulukuun 22. melkein joulu. Kello ei ole kahdeksaakaan ja me ollaan ehditty jo itkeä ja nauraa, taitella paperilentokoneita ja keittää kahvia. Nyt paperilentokoneet leijailee alas portaita, M:n kone taitaa olla paras lentäjä, vaikka tulevat kaikki samasta tehtaasta. L nukkuu pois flunssaansa yläkerrassa.




Kinkku lepää uudessa kylpyvedessään vielä huomiseen. Pulla ja leivät on vielä leipomatta, lohi graavaamatta, jääkaapissa on paistamaton piparitaikina... kyllähän tässä ehtii. Maljakossa jouluruusut,




Homeopatia ja säteily jatkavat omaa elämäänsä keskusteluissa, luen kommentit sen enempää osallistumatta, olen omat sanani aiheesta jo sanonut.



Laitan naamikseen kuvan Koirasta ja hetkeä myöhemmin puhelin soi... me puhutaan pitkään, ei säästytä kyyneliltä kumpikaan kun puhutaan yhteisestä ystävästä, siinä puhuessa mun mieleen tulee elävästi joululaulu ”Christmas Shoes”. Matkalla kirkkoon kuuntelen sen kahdesti..se on ehkä maailman masentavin joululaulu, mutta saa uuden ulottuvuuden mun tietäessä että se on todellisuutta, ihan lähellä... siellä vietetään yhdessä viimeistä joulua, viimeisiä yhteisiä päiviä... Sen äidin toive on saada elää tammikuun alkuun, viettää vielä yksi syntymäpäivä lapsensensa kanssa – neljäs. Voin vain kuvitella – ei, en en osaa edes kuvitella – mitä liikkuu kolmen lapsen äidin mielessä, kun aikaa hyvästellä on niin kovin vähän, ihan liian vähän, kymmeniä vuosia liian vähän. Miten valmistaa lapset tulevaan, mitä sanoa, miten luopua, miten kipeää sen täytyy olla.

Puhuin Nellyn kanssa viimeksi kesällä syövästä, syksyllä ei puhuttu. Kaiken piti olla hyvin, enää yksi viimeinen leikkaus, avanteen poisto ja kaikki taas hyvin. Sitten tuli eka jälkitarkastus ja huonoja uutisia, piti alkaa miettiä tulevaa, aikaa piti kuitenkin vielä olla... ainakin vuosi, kaksi tai kolme. Hyvällä tuurilla viisi. Tuli leikkaus, tuli se hetki kun potilas suljetaan leikkauspöydällä sen takia ettei kenenkään taito enää riitä... nyt aikaa on ehkä viikko, toivottavasti kaksi.




Tuntuu pahalta että toisen täytyy lähteä. Äitinä se koskettaa mua jostakin pelottavan syvältä. Miten riipaisevan onnellinen olenkaan siitä että saan itse jäädä.


mun O ja se missä vielä perjantaina tehtiin lumienkeleitä

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi22. joulukuuta 2013 klo 12.53

    Surullinen, haikean kaunis kirjoitus. Kiitos, kun jaoit nämä ajatuksesi kanssamme. Voimia sinulle surussasi ystäväsi ja hänen perheensä tilanteesta!

    Kuitenkin onnellista ja vahvistavaa joulun aikaa teille! On tosiaan onni saada jatkaa elämäänsä perheensä kanssa. Onneksi on myös Raamatun toivo, jonka mukaan on mahdollisuus kohdata kuolemankin jälkeen omaisensa vielä uudestaan ja sitten täysin terveinä ja huolia vailla. Siitähän joulussa on kysymys, kiitokset joulun Herralle, joka voitti kuoleman.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää