sunnuntai 22. joulukuuta 2013

meillä on kaikki niin hyvin

Sunnuntaiaamu, joulukuun 22. melkein joulu. Kello ei ole kahdeksaakaan ja me ollaan ehditty jo itkeä ja nauraa, taitella paperilentokoneita ja keittää kahvia. Nyt paperilentokoneet leijailee alas portaita, M:n kone taitaa olla paras lentäjä, vaikka tulevat kaikki samasta tehtaasta. L nukkuu pois flunssaansa yläkerrassa.




Kinkku lepää uudessa kylpyvedessään vielä huomiseen. Pulla ja leivät on vielä leipomatta, lohi graavaamatta, jääkaapissa on paistamaton piparitaikina... kyllähän tässä ehtii. Maljakossa jouluruusut,




Homeopatia ja säteily jatkavat omaa elämäänsä keskusteluissa, luen kommentit sen enempää osallistumatta, olen omat sanani aiheesta jo sanonut.



Laitan naamikseen kuvan Koirasta ja hetkeä myöhemmin puhelin soi... me puhutaan pitkään, ei säästytä kyyneliltä kumpikaan kun puhutaan yhteisestä ystävästä, siinä puhuessa mun mieleen tulee elävästi joululaulu ”Christmas Shoes”. Matkalla kirkkoon kuuntelen sen kahdesti..se on ehkä maailman masentavin joululaulu, mutta saa uuden ulottuvuuden mun tietäessä että se on todellisuutta, ihan lähellä... siellä vietetään yhdessä viimeistä joulua, viimeisiä yhteisiä päiviä... Sen äidin toive on saada elää tammikuun alkuun, viettää vielä yksi syntymäpäivä lapsensensa kanssa – neljäs. Voin vain kuvitella – ei, en en osaa edes kuvitella – mitä liikkuu kolmen lapsen äidin mielessä, kun aikaa hyvästellä on niin kovin vähän, ihan liian vähän, kymmeniä vuosia liian vähän. Miten valmistaa lapset tulevaan, mitä sanoa, miten luopua, miten kipeää sen täytyy olla.

Puhuin Nellyn kanssa viimeksi kesällä syövästä, syksyllä ei puhuttu. Kaiken piti olla hyvin, enää yksi viimeinen leikkaus, avanteen poisto ja kaikki taas hyvin. Sitten tuli eka jälkitarkastus ja huonoja uutisia, piti alkaa miettiä tulevaa, aikaa piti kuitenkin vielä olla... ainakin vuosi, kaksi tai kolme. Hyvällä tuurilla viisi. Tuli leikkaus, tuli se hetki kun potilas suljetaan leikkauspöydällä sen takia ettei kenenkään taito enää riitä... nyt aikaa on ehkä viikko, toivottavasti kaksi.




Tuntuu pahalta että toisen täytyy lähteä. Äitinä se koskettaa mua jostakin pelottavan syvältä. Miten riipaisevan onnellinen olenkaan siitä että saan itse jäädä.


mun O ja se missä vielä perjantaina tehtiin lumienkeleitä

1 kommentti:

  1. Surullinen, haikean kaunis kirjoitus. Kiitos, kun jaoit nämä ajatuksesi kanssamme. Voimia sinulle surussasi ystäväsi ja hänen perheensä tilanteesta!

    Kuitenkin onnellista ja vahvistavaa joulun aikaa teille! On tosiaan onni saada jatkaa elämäänsä perheensä kanssa. Onneksi on myös Raamatun toivo, jonka mukaan on mahdollisuus kohdata kuolemankin jälkeen omaisensa vielä uudestaan ja sitten täysin terveinä ja huolia vailla. Siitähän joulussa on kysymys, kiitokset joulun Herralle, joka voitti kuoleman.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.