Sunnuntaiaamu,
joulukuun 22. melkein joulu. Kello ei ole kahdeksaakaan ja me ollaan ehditty jo
itkeä ja nauraa, taitella paperilentokoneita ja keittää kahvia. Nyt
paperilentokoneet leijailee alas portaita, M:n kone taitaa olla paras lentäjä,
vaikka tulevat kaikki samasta tehtaasta. L nukkuu pois flunssaansa yläkerrassa.
Kinkku lepää
uudessa kylpyvedessään vielä huomiseen. Pulla ja leivät on vielä leipomatta, lohi
graavaamatta, jääkaapissa on paistamaton piparitaikina... kyllähän tässä ehtii.
Maljakossa jouluruusut,
Homeopatia ja
säteily jatkavat omaa elämäänsä keskusteluissa, luen kommentit sen enempää
osallistumatta, olen omat sanani aiheesta jo sanonut.
Laitan naamikseen
kuvan Koirasta ja hetkeä myöhemmin puhelin soi... me puhutaan pitkään, ei
säästytä kyyneliltä kumpikaan kun puhutaan yhteisestä ystävästä, siinä puhuessa
mun mieleen tulee elävästi joululaulu ”Christmas Shoes”. Matkalla kirkkoon
kuuntelen sen kahdesti..se on ehkä maailman masentavin joululaulu, mutta saa
uuden ulottuvuuden mun tietäessä että se on todellisuutta, ihan lähellä...
siellä vietetään yhdessä viimeistä joulua, viimeisiä yhteisiä päiviä... Sen
äidin toive on saada elää tammikuun alkuun, viettää vielä yksi syntymäpäivä
lapsensensa kanssa – neljäs. Voin vain kuvitella – ei, en en osaa edes
kuvitella – mitä liikkuu kolmen lapsen äidin mielessä, kun aikaa hyvästellä on
niin kovin vähän, ihan liian vähän, kymmeniä vuosia liian vähän. Miten
valmistaa lapset tulevaan, mitä sanoa, miten luopua, miten kipeää sen täytyy
olla.
Puhuin Nellyn
kanssa viimeksi kesällä syövästä, syksyllä ei puhuttu. Kaiken piti olla hyvin,
enää yksi viimeinen leikkaus, avanteen poisto ja kaikki taas hyvin. Sitten tuli
eka jälkitarkastus ja huonoja uutisia, piti alkaa miettiä tulevaa, aikaa piti
kuitenkin vielä olla... ainakin vuosi, kaksi tai kolme. Hyvällä tuurilla viisi.
Tuli leikkaus, tuli se hetki kun potilas suljetaan leikkauspöydällä sen takia
ettei kenenkään taito enää riitä... nyt aikaa on ehkä viikko, toivottavasti
kaksi.
Tuntuu pahalta
että toisen täytyy lähteä. Äitinä se koskettaa mua jostakin pelottavan syvältä.
Miten riipaisevan onnellinen olenkaan siitä että saan itse jäädä.
 |
| mun O ja se missä vielä perjantaina tehtiin lumienkeleitä |
Surullinen, haikean kaunis kirjoitus. Kiitos, kun jaoit nämä ajatuksesi kanssamme. Voimia sinulle surussasi ystäväsi ja hänen perheensä tilanteesta!
VastaaPoistaKuitenkin onnellista ja vahvistavaa joulun aikaa teille! On tosiaan onni saada jatkaa elämäänsä perheensä kanssa. Onneksi on myös Raamatun toivo, jonka mukaan on mahdollisuus kohdata kuolemankin jälkeen omaisensa vielä uudestaan ja sitten täysin terveinä ja huolia vailla. Siitähän joulussa on kysymys, kiitokset joulun Herralle, joka voitti kuoleman.