Siirry pääsisältöön

minulla on kaikki

Kävelin M:n kanssa kevyessä kevätsateessa koulubussille. Me pelastettiin kastematoja ja juteltiin. Pysäkillä vaihdettiin kuulumiset muitten vanhempien kanssa, puhuttiin syntymäpäivistä, rintaleikkauksista, lapsista ja elämästä, kaikki mahtui kahden sateenvarjon alle sateelta suojaan. Kotiin palaan yhdessä tuoreen naapurin kanssa, puhutaan kevyitä; millä luokalla sun lapset on? Koska muutitte? Mistä muutitte? Missä talossa te nyt oikein asuittekaan...


eilen oli sumua



Kotona odottaa kaksi nälkäistä miestä. Toinen haluaa sen vakkarinsa – maapähkinävoileivät – toisen listalla on jogurttia, hedelmäsalaattia, paahtoleipää ja omenamehua. K on syönyt kauan ennen meidän nautiskelijaa ja hyppelehtii heinäsirkkana ympäri keittiötä. Pyyhkäisen ohimennessäni sen pellavaista päätä. Aamun kysymystulva koskee tabletteja; Onko Kindle tabletti? On. Onko iPad tabletti? On. Onko M:n Androidtabletti tabletti? On. Onko mun Kindle Fire tabletti? On. Miksi ne on kaikki tabletteja? Mistä tietää että ne on kaikki tabletteja? Miksi ne ei ole tietokoneita? Miksi tabletit voi olla erikokoisia... Harhautan sen ajatuksenjuoksua ja pyydän että se keittää mulle kahvia, jannujen lempitehtävä.

eilen oli aurinkoa



Lastenlääkäriasemalla törmäsin siihen äitiin. Siihen jonka lapsi toipuu teho-osastolla leikkauksesta lastensairaalassa. Me halataan ja itketään ja mä kuuntelen. Tarjoan apua – sitten kun sitä tarvitaan. Bella voi tilanteeseen nähden hyvin. Kasvain saatiin poistettua kokonaan, lääkäri uskoo ettei se ole agressiivista tyyppiä, mutta patologin vastausta odotellaan. Äiti lupaa yrittää pitää meitä kaikkia ympärilläolijoita ajan tasalla, pyydän että ajattelisi nyt itseään ja perhettään, ei meitä. Kyllä me odotetaan. Lääkärinhuoneessa me huokaistaan yhdessä lääkärin kanssa, olen kiitollinen siitä että mun lapsella on nyrjähtänyt nilkka.



Myöhemmin Naamis tuo suruviestin toisaalta. Kahden pienen lapsen äiti on kuollut syöpään, kahden vuoden taistelun jälkeen. Kaikki Mollyn ystävät tiesi että näin kävisi. Silti tuntuu siltä että se tuli niin äkkiä, liian pian. Molly ei koskaan antanut sairaudelle periksi, ei hetkeäkään. Sunnuntaina on hautajaiset.

Elämä on hauras. Olen sanaton. Ajatukset kulkee näiden kahden perheen mukana, siellä missä lapsi on vakavasti sairas, niin vakavasti että paikalliset julkkikset käy tervehtimässä, ja siellä missä kaksi lasta on juuri menettänyt äidin.

Tunnen suurta ja syvää kiitollisuutta siitä mitä minulla on. Minulla on kaikki, tässä ja nyt.

eilinen aurinko kertoi sateen olevan tulossa


 
eilen me seurattiin yhdessä miten meille valettiin uusi jalkakäytävä

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää