Siirry pääsisältöön

sössötystä

Mulla on paljon lukijoita, joita ei kosketa erityislapsen vanhemmuus. Mulla on lukijoita, jotka seuraa blogia, koska heitä kiinnostaa elämä maailmalla, tai sisustus tai vaatteeta tai ihan vaan elämä yleensä, sellaisia joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tai suhdetta erityislapsen vanhemmuuteen, tai ehkä vanhemmuuteen ylipäätään. Sitten on ryhmä lukijoita joita se erityislapsen vanhemmuus koskettaa, ja jotka seuraavat blogia siksi että silloin alussa erityislapsi oli kirjoitusten keskipisteessä.

Meillä on edelleen ne samat, kahdesta kolmeen erityislasta. Samalla me ollaan monesti ihan tavallinen perhe, sellainen jossa on helppoa aina välillä unohtaa että lapsilla on lista diagnooseja. Sellainen jonka elämä on monessa ja monesti aika tavallista. Me ollaan kasvettu pois ajasta jolloin seinät ja ovet oli täynnä kuvallisia ohjeita. Me ollaan kasvettu pois ajasta, jolloin väkersin autossa post-it lapulle sosiaalisia tarinoita, kun ruuhkan takia jouduttiin kääntymään vasemmalle sen sijaan että ajettais suoraan. Me ollaan kasvettu ulos ajasta jolloin erityisyys oli läsnä aina, kaikessa ja kaikkialla. Osin varmasti siksikin, että me ollaan kasvettu sisään siihen erityiseen ja monesta erilaisesta asiasta on tullut ihan tavallisia.

Meillä nukutaan siellä sun täällä, eikä kukaan nuku ainakaan siellä missä pitäisi. Meillä on välillä sääntöjä jotka vaikuttaa jäykiltä, ja kun lauantaina onkin ihan mukavaa, me ollaan Fredden kanssa yllättyneitä. Keskimäärin kun lauantait on kamalia, sellaisia joina purraan ja riidellään, sotketaan ja riehutaan.

Vähintään kerran vuodessa saan kouriintuntuvan muistutuksen siitä, että meidän lapset on toisenlaisia. Ne on monesti parempia kuin se keskiverto, mutta toisaalta niillä on omat ja omanlaisensa haasteet. Se muistutus tulee jokavuotisessa erityisopetussuunnitelma palaverissa. Siinä samassa palaverissa, jossa kuulen lapsistani aina sellaisia asioita joita kukaan ei ole aiemmin maininnut. Kuulen ne silloin osin siksi etteivät ne ole tavallisessa arjessa ehkä ylittäneet koulun uutiskynnystä, tais siksi että amerikkalaiselle opettajalle on luontevampaa sanoa että kaikki menee ihan loistavasti, ja meillä on aivan mahtavat lapset.

Olen samaa mieltä. Meillä on kolme maailman ihaninta ja parasta lasta. Silti olisin ehkä mielelläni kuullut osan näistä asioista jo aiemmin, ehkä jopa viime vuonna.

Tänään aloitin aamuni palaverissa erityisopettajan opettajan ja rehtorin kanssa. Ensin mukana oli M:n ope, sitten K:n.

M:n ope kehuu M:n kykyä luokkahuonetyöskentelyyn. Se toteaa ettei se enää heittäydy lattialle, raivoa ja revi koulutyötään. Kohotan kulmiani sillä kuulen asiasta ensimmäistä kertaa. Opettaja jatkaa ja kertoo miten eilen M unohti syödä välipalansa pulistessaan, ja sitten se ei saanut sitä auki ja hetkeä ennen sitä kohtaa missä heitellään tavaroita se kokosi itsensä ja totesi opettajalle ettei sillä nyt oikeastaan ole väliä. M on kypsynyt.

Erityisopettaja peesaa ja sanoo että sosiaalistentaitojen ryhmässä M on alkanut luopumaan rutiineistaan. Niistä joista se on pitänyt tiukasti kiinni oli aihe, tapahtuma tai mikä tahansa miten tahansa. Tästäkin kuulen ensimmäistä kertaa. Tähän asti olen aina kuullut ja sen myötä luullut että M pärjää ryhmässä hyvin. Vasta tänään kuulen että sen on tarvinnut suorittaa ne rutiininsa ja rituaalit ennen kuin se on voinut osallistua.

Suurin muutos suunnitelmaan oli se mikä me ollaan nähty kotonakin, M:n koenumeroissa näkyy usein kyvyttömyys keskittyä isossa ryhmässä, ja suunnitelmaan lisättiin kokeen pienemmässä ryhmässä. Me puhuttiin ahdistuneisuudesta ja siitä miten se vaikuttaa osallistumiseen liikuntatunnille, me puhuttiin siitä miten yksi iso harjoituksenaihe on kyky keskustella ryhmässä, olla keskeyttämättä muita ja pysyä aiheessa.

Siinä vaiheessa kun reksi repesi nauramaan erityisopen kuvaillessa K:n impulsiivisuutta kauniilla kapulakielellä, tunnelma oli jo vähintäänkin rento, jollei se ollut sitä jo aiemmin. Jokainen pöydän ääressä olijoista kun tiesi ettei K kykene olemaan hiljaa jos tietää oikean vastauksen. Sitä harjoitellaan nyt oikein erikseen. Myöhemmin keväällä me palaveerataan uudestaan, koska on jo selvääkin selvempää että tuen tarve kasvaa eksponentiaalisesti ensi syksynä, ja siihen on syytä varautua suunnitelmin jo keväällä. Me kerrattiin jo olemassa olevia tukitoimia, pienryhmäopetusta, lupaa seistä opetuksen aikana ja lupaa syödä kynsien sijaan purkkaa. Me puhuttiin myös siitä että K:n on vaikeaa osallistua keskusteluun, että se mieluummin puuhailee omiaan.

Muistan taas tovin että mun lapsilla on diagnooseja. Autisminkirjo, asperger, ADD, ADHD, ahdistuneisuushäiriö...

Illalla ravintolassa Fredde näyttää mulle artikkelin johon se oli aiemmin päivällä törmännyt. Se tietää että mä nappaan siitä roimat kierrokset – etenkin tänään. On totta että tarkkaavaisuushäiriö on diagnoosi, jota ehkä jaetaan myös turhaan. On totta, että on olemassa lapsia joiden keskittymisongelmiin auttaa vanhemman läsnäolo, ohjaus ja aika. On totta, että on vanhempia jotka ulkoistavat vanhemmuuden... Risto Lappeteläinen kirjoittaa näistä.


Nappaan kierrokset koska on myös olemassa lapsia joiden tarkkaavaisuushäiriö on todellisuutta. Se ei johdu vanhempien laihasta vanhemmuudesta tai siitä ettei vanhemmalla ole lapselle aikaa. Se johtuu siitä että lapsella on neurologinen poikkeavuus, eikä sitä poista yhdessätekeminen, läheisyys tai harrastusten poistaminenkaan. Mun lapsilla ei juuri ole harrastuksia. Mun lapset saivat diagnoosinsa kauan ennen kuin palasin töihin, eikä mulla ollut taloudellisia paineita ennen töihinpaluuta. Mun lasten vanhemmuutta ei ole ulkoistettu. Olen läsnä ja olemassa. Olen läsnä ja olemassa vaikka teen töitä. Lapset hakee koulusta vanhempi, lapset lähettää kouluun vanhempi.  Luen iltasadun ja lapset nukahtaa vanhemman kainaloon, yksi mun ja kaksi Fredden. Meillä tehdään yhdessä ja pidetään kiinni kun on paha olla. Silti niillä on diagnoosit, silti on tarkkaavaisuushäiriö, on autismi ja on kehitysviivästymä. 

Kuulen korvissani sen tietyn ryhmän hyminän ja nyökkäilyn. Niitten jotka uskoo tarkkaavaisuushäiriön parantuvan läsnäololla, koska niin heilläkin. Niitten joiden lapset eivät tarvitse lääkitystä, vaan pärjäävät ilmankin, koska heillä läsnäolo ja kiinnipitäminen auttavat. Niitten joiden lapset ovat "parantuneet", oli se sitten keskimääräistä paremmalla vanhemmuudella, rakkaudella tai homeopatialla. Kuulen hyminän ja murisen - sössötystä. Lappeteläisenartikkeli antaa ymmärtää että tarkkaavaisuushäiriöt poistuisivat vanhemmuuden palauttamisella. Se on sössötystä. Olen vähintäänkin ärtynyt ja ärsytetty. Se kai oli tarkoituskin. Valitettavasti on myös niitä lapsia ja perheitä, joissa tarkkaavaisuushäiriö on muutakin kuin merkki hukkuneesta vanhemmuudesta.



#leppeteläinen #tarkkaavaisuushäiriö 

Kommentit

  1. Samaa mieltä artikkelista ja samaan aikaan eri mieltä. Eri mieltä vain vähän. Mä uskon, että Suomessa (kuvittelisin, että artikkeli koskisi lähinnä Suomen oloja?) osa tarkkaavaisuushäiriöllä ratsastavista voi ollakin tällaisia keissejä. Oikeesti kuulen kertomuksia, joissa lapsi, jolla ehkä on ollut jotain haasteita ennen kouluikääkin, passitetaan koulussa koululääkärille, jossa haastatellaan vanhempia, täytetään pari paperia ja sit lähteekin jo lääkekokeilu päälle. Nää on säännönmukaisesti jossain käpykylissä, jossa ei ole muita reittejä hakeutua hoitoon. Nää tapahtuu vanhemmille, jotka edustaa kantaa, että yhteiskunta/koulu ei nyt vaan mukaudu tarpeeksi juuri sille heidän pikku kullannupulleen ja jotka ei tiedä mistään mitään. Niille sit myydään ilman kunnon testausta jne. diagnoosi (ei toki virallista) ja lääkitys ja terve hei.

    Sit kun tietää mitä tahkoamista meilläkin on lapsen kanssa ollut ja mitkä kaikki kivet päivittäin kääntää, että saa arjen jollain tapaa sujumaan ilman, että on liian työlästä, niin vaikuttais jotenkin, että siitä maailmasta ei lappeteläiset edes tiedä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti on niitäkin perheitä joissa lapset oireilee koska vanhemmat ei yksinkertaisesti jaksa olla kiinnostuneita, mut joo, se on aika eri asia kuin nämä sun ja mun kullannuput :)

      Poista
  2. Olisi kaikin puolin parempi, jos kukaan ei mitätöisi toisten vanhempien kokemuksia. Ei niitten, jotka kokevat kuten sinä omien lastesi kohdalla, eikä niitä toisiakaan. Niitä, joitten lapsilla on aikoinaan annettu vahvat viralliset diagnoosit laajojen tutkimusten jälkeen ja silti nämä ovat kuntoutuneet sille tasolle, ettei heistä koulussa tai kotonakaan enää huomaa asperger, ADHD-tai muita oireita käytännössä ollenkaan, ei ainakaan käytännön elämää haittaavassa määrin...ja tämä on tapahtunut esim homeopatian tai muun tämänkaltaisen, tavanomaisesta poikkeavan hoidon avulla. Erikoislääkärit ovat lisäksi analysoineet lasten tilat ennen ja jälkeen näitten pitkien hoitojemme ja he ovat lastemme ennen ja jälkeen-tilanteista samaa mieltä kanssamme.

    On ikävää kokea oman taistelunsa käyneenä, että oma kertomus pärjäämisestä ja onnistumisesta meidän perheelle sopivalla tyylillä leimataan sössötykseksi.

    Monien diagnoosien perheen äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osa lapsista varmasti kuntoutuu rakkaudella, vaihtoehtoishoidoilla ja läsnäololla. Kaikkien kohdalla asia ei kuitenkaan ole näin.

      Poista
    2. Niin, sitähän minä juuri peräänkuulutin, ettei meidänkään ponnisteluja, kertomuksia ja tuloksia mitätöitäisi ja leimattaisi sössötykseksi.

      Itsekään EN ole koskaan väittänyt taas toisaalta, että KAIKKI lapset kuntoutuvat näillä samoilla keinoin kuin meillä on käynyt. Kenenkään kokemuksia ei toden totta pitäisi mitätöidä. Sitä vain halusin tuoda esille "Sössötystä"-bloggauksesi luettuani.

      Monien diagnoosien perheen äiti

      Poista
  3. Tää muistutti taas miks luen tätä blogia. Loistava kirjoitus jälleen kerran, komppaan täysin.
    Terkuin: erityisope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos erityisope :) Musta on aina aivan erityisen mukavaa jos joku ammattilainen kommentoi ja ymmärtää mun näkökulman.

      Poista
  4. Lappeteläinen kirjoittaa aiheesta yhdestä näkökulmasta. Myös nuo asiat ovat varmasti joissakin tapauksissa totta. Itsekin törmään jatkuvasti lapsiin, joiden vanhemmat ovat myöhään töissä ja lapset ovat ehkä harrastusrumbassa ja/tai joutuvat olemaan paljon ilman vanhempiensa seuraa ja tukea. Moni näistä on televisiolla, tabletilla, tietokoneella, pleikalla, kännykällä sitten tuntikausia yksin tai ramppaa harrastuksesta toiseen vähällä vuorovaikutuksella omiin vanhempiinsa. On jopa saatu tutkimuksissa selville, että monien lasten kielenkehitys on alkanut viivästyä, koska vanhemmat ovatfyysisesti paikalla ollessaankin niin paljon sosiaalisessa mediassa tai muuten laitteilla, että pienet lapset touhuavat vieressä hyvin yksin ja heidän puheensa ei pääse kehittymään normaalisti.

    Osalla näistä ilman läsnäolevaa vanhemmutta jäävistä on ADHD:n tapaista oireilua, osa ehkä ihan neurologista perääkin, osa oireilusta voi johtua sekavasta ja liian vähän tukea anatavasta elämäntavasta perheessä. Hyvä, että tämäkin puoli nostettiin esiin, mutta Lappeteläisen artikkelissa olisi ollut hyvä nostaa esille sekin puoli, että monella lapsella ADHD-oireet tai autistinen käyttäytyminen kumpuaa oikeasti ihan syvältä aivojen neurologiasta, vaikka ne perheolosuhteet olisivat hyvin ihanteelliset.

    Mun ekalla lapsellakin todettiin pienenä asperger ja ADHD, vaikka olin kotona hyvin läsnäolevana koko hänen lapsuutensa. Silti uskon, että näitä keskittymishäiriöisen yms oloisia on monista eri syistä. Ja osalla nuo Lappeteläisen esiin nostamat asiat vaikuttavat. Tietenkin hänen artikkelinsa on tälläisen neurologisiin perinnöllisiin syihin vahvasti nojaavan autistin äidistä aika provosoivakin, mutta toisaalta niin oli sinunkin kirjoituksesi.

    Elämäntilanteita ja lasten kuntoutumispolkuja on niin monenlaisia, ettei kenenkään autisti-/asperger-/ADHD- yms erityisperheiden kertomuksia, aitoja kokemuksia ja kantoja kannattaisi leimata sössötykseksi. On monia erilaisia tapoja kuntoutua. Ei ole yleensä fiksua ajatella, että ehdottomasti vain se oma kokemus ja mielipide asioista on välttämättä ainoa oikea totuus asioista. Ei edes sinun kantasi Yksis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuntoutumispolkuja on toki erilaisia, ihan niin kuin kaikki lapsetkin ovat erilaisia, perheet erilaisia ja haasteet niillä lapsilla ja perheissä erilaisia. Joku paranee läheisyydellä, toiset eivät.

      Toisaalta mietin tätä asiaa siitäkin näkökulmasta että tämä lasten "ammattikasvattaminen" on kuitenkin aika tuore ilmiö. Se että puhutaan vuorovaikutuksesta, läheisyydestä... siitä kun ei ole kovin kauaa aikaa kun vanhemmat tekivät työtä joko pellolla, karjan parissa tai tehtaassa ja lapset saivat selvitä miten parhaiten taisivat.

      Poista
    2. Onhan sitä luettu historiankirjoista, miten se lasten roikkuminen mukana siinä sivussa ennen aikaan vaikutti. Lapsikuolleisuus onnettomuuksissa oli suurempi, kuntoutusta ja tukea ei ollut hyvin saatavilla ja niinpä esim vammaiset lapset jäivät pahasti syrjään. Vammaisimmat pidettiin jopa ullakolla lukkojen takana joissain kulttuureissa. Moni sai henkisiä tai fyysisiä vammoja, kun oli liikaa yksin tai joutui jo lapsena raatamaan liikaa. Osa ei päässyt kuin kiertokouluun ja joutui jo lapsena piiaksi kuten mummoni. Kyllähän nämä vaikeat olosuhteet sitten myöhemmin näkyivätkin ja aiheutuneet ongelmat siirtyivät usein seuraaviinkin sukupolviin kerrannaisvaikutuksena,

      Onhan se hyvä, että nykyään lapsuutta ja sen sujumista tarkastellaan tutkijoittenkin vinkkelistä ja opastetaan vanhempia satsaamaan ajankäyttöään ja keskittymistään lapsiinsa.

      Poista
  5. Mä oon yksi niistä joita erityisvanhemmuus ei suoraan kosketa. Teen kuitenkin työtäni erityislasten (ja sitä kautta heidän vanhempiensa) kanssa, joten blogiasi on oikein mielenkiintoista lukea, kun saa jotain käsitystä siitä, millaista kotielämä erityislasten kanssa oikeastaan on. t. toinen erityisope

    VastaaPoista
  6. Asia on tosi monisyinen. Siihen, kelle puhkeaa ADHD tai autisminkirjon häiriö ja miten sitkeänä ja vahvana, vaikuttaa varmasti elinolosuhteiden ja perheen tilanteen lisäksi erityisen voimakkaasti myös geenit ja epigenetiikka. Itse olen perehtyyt epigenetiikkaan ja mietin monia haasteita siitäkin näkökulmasta.

    Sinulla on epigenetiikan näkövinkkelistä aika raskas menneisyys. Koulukiusaamisen uhriksi joutumista, syömishäiriö, vahvoja lääkityksiä, sairastumista liiasta lääkerumbasta jne. Tottakai tuo kaikki vaikuttaa jälkeläisten tilanteeseen epigeneettisestikin ja tällöin neurologiset oireilut voivat olla sitkeämmässä kuin toisenlaisen terveys-ja stressitaustan omaavien vanhempien lapsilla. Siksi sinusta voi tuntua uskomattomalta, että kun teillä ongelmat ovat niin sitkeässä, joillakin ne lähtevät lieventymään helpommin tai sellaisin keinoin, jotka tuntuvat sinusta liian lieviltä auttamaan tilanteessa. Kaikilla on kuitenkin yksilöllinen tilanne ja joku perhe voi saada suurta apua jostain, mikä sinusta tuntuu uskomattomalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm... Miten on mahdollista että myös sodan, nälänhädän ja kuoleman keskelläkin sitten kasvaa ihan tavallisia lapsia? Kyllä, mun lapsuus, nuoruus ja aikuisuuskin on monella tapaa poikennut keskiverrosta, mutta maailma on kuitenkin täynnä ihan valtavan paljon haastavampia elämäntarinoita.

      Poista
    2. Kyseessä onkin sekä perimän, ympäristötekijöiden että epigeneettisten tekijöiden yhteisvaikutus.

      Tutkimusten mukaan sodat ja nälänhädät yms todellakin vaikuttavat jopa näitten kärsineitten ihmisten lapsenlapsien terveyteen asti. Joillakin vaikutukset näkyvät esim korkeampana sairastuvuutena sydän -ja verisuonitauteihin tai masennukseen.

      Jos vanhempi tai isovanhempi on altistunut suurelle stressille, jotenkin huonolle tai liian vähäiselle tai runsaalle ravinnolle tai joillekin myrkyille tai kemiallisille aineille se kaikki voi näkyä jälkeläisissä epigeneettisten mekanismien kautta.

      Jos geeneissä on jo valmiiksi taipumusta autismiin tai ahdistukseen, epigeneettiset tekijät voivat aktivoida näitä geenejä. Toisaalta hyvät olosuhteet voivat sammuttaa haitallisia geenejä epäaktiiviseen tilaan ja autismi, ahdistus tai masennus ei tällöin puhkea seuraavissa polvissa niin herkästi.

      Mutta mikäli genettistä taipumusta juuri esim autismiin ei ole, huonot epigeneettiset tekijät voivat aiheuttaa henkilön lapsissa jotain muuta, esim vaaran kuolla nuorempana sydäntautiin, mutta lapsena ei puhkea tälläisessä tilanteessa juuri autismi tai masennus.

      Se, mikä terveydentila lapselle tulee riippuu monen asian summasta. Joillakin sota-aikojen lapsilla ja heidän jälkeläisillään voi olla niin hyvät geenit, etteivät edes epigeneettisesti huonot tapahtumat riitä laukaisemaan mitään vakavaa. Mutta toisaalta kaikki sota-aikojenkaan vaikutukset yms eivät vielä näy lapsuudessa tai hyppäävät ja näkyvät vasta kolmannessa polvessa kuten lainatuista linkeistä voi lukea.

      "Geenien löytymisen jälkeen ei uskottu hankittujen ominaisuuksien periintymiseen. Epigeneettinen periytyminen kumoaa tämän. Esimerkiksi kasvien pakkasenkestävyyden periytymisessä geenit voivat olla passiivisia tai aktiivisia vanhempien hankittujen ominaisuuksien vaikutuksesta."
      "Samat geenit omaavilla yksilöillä on eri geenejä aktiivisina." (Wikipedia)

      ",,,ryhmät osoitti- vat keväällä 2014 julkaistuissa tutkimuksissaan (Bohacek ym. 2014, Gapp ym. 2014), että hiirten nuorena kokema stressi aiheuttaa niille depressiota ja lisää samalla useiden geenien toimintaan vaikuttavien mikro-RNA-molekyylien määrää soluissa. Lisääntynyt mikro-RNA:n tuotanto säilyi koiraiden spermassa seuraavaan sukupolveen ja depressiivinen käyttäytyminen jälkeläisissä aina kolmanteen sukupolveen asti. David Crewsin ryhmä Texasista Yhdysvalloista osoitti myös, että ympäristön aikaansaamat epigeneettiset muutokset voivat vaikuttaa eläinten käytökseen useiden sukupolvien jälkeen. Tutkijat käsittelivät naarasrottia sienimyrkyllä (vinclozo- lin) ja laittoivat kyseisten naaraiden ja kontroliryhmän naaraiden kolmannen sukupolven jälkeläiset erilaisiin käyttäytymistesteihin. Kokeet osoittivat myrkkyä saaneiden rottanaaraiden jälkeläisten olevan kontrollirottia levottomampia ja stressaantuneempia, minkä lisäksi niillä oli havaittavissa stressiin liittyviä muutoksia tietty- jen aivosolujen toiminnassa (Crews ym. 2012). Sama tutkimusryhmä oli jo aiemmassa kokeessa havainnut sienimyrkkykäsittelyn vaikuttavan epigeneettisesti myös rottien parinvalintaan vielä useita sukupolvia käsittelyn jälkeen (Crews ym. 2007)."

      http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/49578/14670

      "Epigeneesin vuoksi geno-tyypeiltään samanlaiset yksilöt, esimerkiksi identtiset kaksoset, voivat kehittyä ulkoisilta olemuksiltaan eli fenotyypeiltään hyvinkin erilaisiksi. Samat geenit omaavilla yksilöillä on eri geenejä aktiivisina."

      "Tutkijoiden mukaan ravinnon ja ympäristötekijöiden lisäksi myös tunteet, esimerkiksi stressi, jättävät jälkensä perimään. Perinnölliset sairaudet ja muut perimän ilmentymät voivat myös hypätä sukupolvien yli. Isoäitiemme tai esi-isiemme syömä ruoka ja kokema stressi vaikuttavat tulevien polvien elämään. Isovanhempien syömä ruoka vaikuttaa lastenlasten terveyteen ja elinikään."

      http://www.shetland.fi/Artikkelit/EPIGENETIIKKA.pdf

      http://yliopisto-lehti.helsinki.fi/?article=7447

      Poista
  7. "Tautikentässä eletään rajua, globaalia muutosta. Hormonaalisaineenvaihdunnalliset sairaudet, allergiat ja autoimmuunitaudit, neurodegeneratiiviset sairaudet ja kehityshäiriöt lisääntyvät, monet hyvin nopeasti."

    "Burgion mielestä muutosta ei kyetä ymmärtämään, jos ongelmia tarkastellaan vain yksilötasolla."

    ”Jotta ihminen sopeutuisi jatkuvaan ympäristömuutokseen, hänen elimistönsä toimintojen on kyettävä muuntumaan, mutta tällä muuntumisella on rajansa”, Burgio tähdentää.

    Burgio puhuu tautikentän selvästä muuttumisesta ja uusien oireyhtymien ilmaantumisesta korostaen epigenomin mahdollista roolia tässä muutoksessa."

    ”Rajan ylittyessä syntyy epigeneettistä stressiä, joka voi pitkittyessään johtaa myös geneettisen tason muutoksiin. Tietyissä olosuhteissa muuntumisyrityksistä tulee sairauksia aiheuttavia mekanismeja. Epigeneettinen stressi on kollektiivista ja se koskee kaikkia.”

    "Burgion mukaan ympäristön ja ravinnon molekyylitason muutos on ollut liian nopea. Käynnissä olevaa tautikentän muutosta pitäisikin hänen mielestään tarkastella tästä näkökulmasta."

    "Yhdysvalloissa puolestaan jo yhdellä 88:sta syntyvästä lapsesta todetaan autistisia häiriöitä, ja puberteetti on muutamassa vuosikymmenessä aikaistunut huomattavasti."

    http://www.kemia-lehti.fi/wp-content/uploads/2013/06/Epigenetiikka_linkittaa_ympariston_ja_sairaudet_Kemia-lehti_11.6.13.pdf

    Kun on lukenut sun blogiasi: kertomuksia lastesi sairauksista ja kehityshäiriöistä sekä toisaalta sun taustasta, ei ole voinut välttyä ajatukselta, että sulle on kyllä tosiaan kertynyt paljon "epigeneettistä stressiä", joka voi hyvinkin olla osasyynä lapsiesi sitkeään ongelmakenttään.

    Sä ja sun elimistö on altistunut tosi monelle rasitteelle: niiden henkisten juttujen lisäksi myös isolle lääkearsenaalille, jonka epigeneettisistä vaikutuksista seuraaville polville ei ole vielä edes tutkittua tietoa. Jo pelkkä ravinnon laatu ja määrä vaikuttaa epigeneettisesti seuraaviin sukupolviin samoin ympäristömyrkyt. Kun on ollut liiallisessa lääkekierteessä, josta on tullut ihan itsellekin pahoja oireita, niin tottahan sellainen voi vaikuttaa epigeneettisesti seuraaviin sukupolviinkin. Tutkimusten mukaan myös masennus ja ahdistus voi siirtyä seuraaviin polviin epigeneettisesti. Ja jos on syömishäiriö on aina näitä kahta mainittua. Kaikki sota-aikoina eläneet eivät ole esim altistuneet niin paljon lääkeaineille. Kyllä sulla on musta tosi rankka epigeneettinen taakka, jolla on varmasti omat vaikutuksensa seuraaviin sukupolviin. Et ole toki ainoa. Tuon ylläolevan linkin mukaan Harvardinkin proferssoreissa on niitä, jotka uskovat monien oireyhtymien ja sairauksien räjähdysmäisen kasvun (kuten autismin lisääntymisen) johtuvan pitkälti juuri näistä epigeneettisistä tekijöistä. Moni meistä altistuu isolle määrälle kemiallisia aineita ja stressiä.

    Joillain toisilla elimistö on altistunut paljon vähäisemmän epigeneettiselle stressille ja voi olla että tälläisten ihmisten lapsien autismi tai kehityshäiriöt eivät ole niin sitkeää sorttia vaan helpommin kuntoutettavissa.

    Ihmisten elämäntilanteet ja terveydentilat ovat niin yksilöllisiä, että jotkut paranevat tai kuntoutuvat helpommin kuin toiset. Ei siitä puhuminen ole sössötystä. Jos teillä on tietyt ongelmat tosi sitkeässä, samoin ei ole välttämättä kaikilla. Jopa ihan epigeneettinen tausta vaikuttaa tähän kuten havaita saattaa.

    Olen myös vakuuttunut, että haitallisia geenejä voi saada monin eri tavoin passivoitua epäaktiiviseen tilaan ja tätä kautta paranemista ja kuntoutumista aikaan.

    VastaaPoista
  8. Olihan tuo Lappeteläisen kirjoitus vähän tyhmästi vain asian yhtä puolta korostava. Ne jutut, joissa otetaan laajasti eri näkökulmia huomioon, ovat paljon fiksumpia. No, tuolla lailla provosoimalla saa ehkä paremmin näkyvyyttä.

    VastaaPoista
  9. Suomessa kansaa puhuttaa nyt myös presidenttimme uusin puhe. Itse pidin sitä oikein järkevänä ja tärkeänä puheena. Mitä sinä ajattelet siitä ja sen teemoista?

    http://yle.fi/uutiset/tutkija_arvioi_presidentti_niiniston_puhe_jaatavan_realistinen/8647118

    T: Vakilukijasi

    VastaaPoista
  10. Luin sekä Lappeteläisen artikkelin että epigenetiikkaa käsitteleviä linkkejä.

    Tarkkaavaisuushäiriöiden yms lisääntymiseen tänä aikana ovat vaikuttaneet varmasti paljon enemmän ympäristömme muuttuminen, kemiallisille aineille altistuminen ja yleensäkin epigeneettiset syyt kuin Lappeteläisen manitsemat syyt.

    Kannattaisi Lappeteläisenkin hieman paneutua epigenetiikkaan. Harmi, ettei sitä taideta käyttäytymistieteellisessä korkeakoulussa vielä opettaa. Jos sinulla on vain vasara, niin helposti luulet että kaikki ratkeaa hakkaamalla. Liekö se sitä kuuluisaa fakki-idiotismia.

    Kiia

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi