Siirry pääsisältöön

23. luukku - hyvää joulua




Aatonaattoaamu valkenee massiivisessa hammassäryssä. Soitan ensin omalle hammaslääkärille – lomalla. Sen jälkeen päivystysnumeroon, mihin jätän viestin. Päivystävä hammaslääkäriasema on sekin kiinni, koska joulu. palaavat joulun jälkeen. Jouluna tämä maa laittaa ovensa kiinni. Oma hammaslääkäri soittaa takaisin myöhemmin ja antaa toimintaohjeita. Saan lopulta iltapäiväksi ajan juurihoitoon – hammaslääkärini suhteilla. Leukaa pakottaa ja taitaa tuo poski olla aavistuksen turvonnutkin... olis pitänyt joo hoitaa aiemmin, niin kuin kolme vuotta sitten kun lääkäri ekaa kertaa sanoi että Suomessa parikymmentä vuotta sitten juurihoidettu hammas pitäis hoitaa uudestaan. Se ei vaivannut, eikä siis ollut ihan ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Nyt se kyllä on prioriteettilistalla kärjessä, mun prioriteettilistalla, ei hammaslääkäreitten. 

Joulu tulee silti.

Jokaisessa sängyssä on puhtaat lakanat. Lasten huoneet on siivottu ainakin hetkeksi. 

Illalla tulee ystävät glögille. Saa nähdä miltä mun naama näyttää siinä vaiheessa. Ehkä se juurihoitaja saa sen asettumaan ainakin muutamaksi päiväksi. Hammaslääkäri soittaa, pääsen juurihoitoon tuntia odotettua aiemmin. Juuri tällähetkellä se saattaa olla joulun paras lahja - juurihoito. 

Alakerrassa yskii ja pärskii sairas lapsi. Kuumettakin sillä on.

Joulu tulee silti.

Huomenna on jouluaatto.

Lahjat on paketoitu, paitsi ne muutamat jotka edelleen pitäis tuunata valmiiksi. Mietin olenko unohtanut jotakin autotallin kätköihin. Joulusukkien sisältö odottaa huomista aamua autotallissa. Me hoidetaan sukat pois alta aattoaamuna ja aattoiltana avataan ystäviltä saadut lahjat. En ole koskaan oikein kässännyt sitä joulusukkajuttua jouluaamuna kun väistämättä ne isommat paketit polttelee siellä kuusen alla. Joulusukista on kaikille enemmän iloa kun ne availlaan lievittämään jouluaaton painetta, pieniä ja tarpeellisia juttuja ja jotakin tekemistä odotuksen tunteihin. 

Kinkku menee uuniin huomenna aamupäivästä, samoihin aikoihin kun me istahdetaan pöydän ääreen riisipuurolle, sille missä on se manteli, ja kuunnellaan kuinka Suomen Turku julistaa joulurauhan. Fredden lautasella on leipää. Raukka ei ole 50:ssä vuodessa selvinnyt puurotraumoistaan. Joulurauhanjulistus on tärkeä rituaali mulle, Fredde muistaa miten sitä käytettiin lapsuudessa riehuvien poikien rauhoittamiseen, siis joulurauhalla uhkailua, ja lapsille se on lähinnä kahdeksan minuutin pakkohiljaisuus jonka jälkeen seuraa kysymystulva Porilaisten Marssin verta tihkuvasta sanoituksesta.

Iltapäivällä on joulukirkko. Onko pakko kysyy pojat – on pakko.



Viimeisenä jouluelokuvana iki-ihana Lumiukko.

Illalla istutaan pöytään syömään hyvin. Äyriäisiä. Kinkkua. Laatikoita ei ole. Kinkku on. Ja herneitä. Se ainoa kerta vuodessa kun syödään niitä lapsuudesta tuttuja säilykeherneitä – pieruherneiksi me niitä kutsutaan.

Ja sitten on joulu. Ihana, rakas joulu.

Suklaata ja kuohuvaa, uusia leluja, pehmeä pyjama ja aikaa vain olla. Jos vaikka jaksaisi kävelylle koiran kanssa, tai ehkä ei sitäkään... 

Hyvää joulua jokaiselle lukijalle lähelle ja kauas! Jokainen saa avata oman 24. luukkunsa omassa kodissaan. Omannäköisensä, perinteisen tai perinteettömän. Uudenlaisen? Toisenlaisen? Ehkä samanlaisen kuin ne kaikki edeltäjänsä. Terveenä, sairaana, siivottuna tai siivoamatta.

Joulu on silti.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän