Siirry pääsisältöön

muutosten vuosikymmen



Haluanko mä edes katsoa taakse? Ei ollut helppoa, mutta jos palkinto on tässä niin kyllä oli sen arvoista. Nyt on hyvä. Nyt on oikeasti tosi hyvä. Lapset on kaikki jotenkin ihanassa vaiheessa, työ kulkee ja me ollaan Fredden kanssa aloittelemassa yhteistyötä myös työelämässä. Moni on ollut kauhuissaan, ainakin leikisti, ja osa myös ihan tosissaan todennut ettei koskaan, ikinä milloinkaan tekisi töitä puolisonsa kanssa... tässä me kuitenkin ollaan, nenät vastakkain sparraamassa asiakastapaamisia ja powerpointeja – yhdessä.

Työhuone.

Jos se tätä edeltäväkin vuosikymmen oli suurten muutosten aikaa ulkomaille muuttoineen, niin niin oli tämäkin. Tai ehkä tämä oli ennemminkin sellaista vanhemmaksi kasvamisen tai jonkinlaista asettumisen aikaa. Monessa mielessä haastava vuosikymmen, haasteellisempi kuin edeltäjänsä ja toivottavasti myös seuraajaansa. Kulunut vuosikymmen kasvatti paljon, se opetti suhteellisuuden tajua ja sitä että elämä kantaa kyllä, se kantaa silloinkin kun ei tunnu siltä.

2016

2018

2019


Kulunutta vuosikymmentä tuntui sävyttävän toive siitä että tuleva vuosi olisi helpompi ja tasaisempi, sellainen tavallinen vuosi, vähän hajuton, mauton ja väritön. Kulunutta vuosikymmentä kun ei niinkään värittäneet suuret seikkailut ja itse poimitut haasteet, vaan ennemminkin ne jotka elämä meille eteen asetti. Kyllä siihen kuului suuria seikkailujakin, niitä hyppyjä tuntemattomaan ihan vapaasta tahdosta ja omasta valinnasta, mutta ehkä se perusvire oli niitä odottamattomia kapuloita elämän rattaissa.






Viimeiseen vuosikymmeneen on mahtunut ihan valtavasti hyvää, mutta aika paljon siitä on tullut kipuillen, kuin jonkinlaisessa murroksessa. Elämää suurempia suruja, ammatinvaihtoja, luopumista ja vanhemmaksi kasvamisen tuskaa. Tempoilua sen kanssa ettei meistä kumpikaan ole erityisen onnistunut pienten lasten vanhempi. Kun vuosikymmen lähestyy loppuaan on pikkulapsivaihe takana ja kolmikko lähestyy murrosikää. Tulevan vuosikymmenen päättyessä meillä on kolme aikuista, tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta ja on vähintäänkin mahdollista että pesä on tyhjillään ja poikaset lentäneet pesästä. Sekin joka tänään viimeksi kysyi että saahan hän aina asua meidän kanssa täällä kotona... tottakai saat rakas, toki on mahdollista että mieli vielä muuttuu – lapsen, ei minun.

Tässä me nyt ollaan. Äiti, isä, kolme lasta, kissa ja koira. Omakotitalo suurkaupungin laitamilla. Keskiluokkainen unelma kauneimmillaan.

Onhan näitten kanssa vähän kätevämpää...

Tulevalla vuosikymmenellä täytän viisikymmentä ja alkukesästä jokainen meidän lapsistakin on toisella kymmenellä. Elämä kulkee eteenpäin. Fredde mulle just taannoin tokaisi että olen rauhoittunut, että tempoilen ja stressaan vähemmän, en tiedä olenko itse samaa mieltä mutta ihan jees jos ulkoisesti edes näyttää siltä. Tuleva vuosikymmen on myös kolmas täällä maailman laidalla, olen asunut aikuiselämästäni suuremman osan Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Koti on täällä. Tänään vietimme tovin passitoimistossa uusimassa kaikkien viiden passeja – viisi amerikkalaista.

2010 vs. 2019 kaksi vauvaa repuissa on vaihtuneet viinilasiin.

Katson tulevaisuuteen hymyillen. Ilmassa on enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia ja jonkinlaista odottavaa tunnelmaa. Edellinen vuosikymmen alkoi toisin ja päällimmäinen tunne taisi olla pelko. Pelko, koska olin juuri menettänyt lapsen ja odotin kaksosia. Pelko, koska raskaus oli vaikea, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että minusta, saati meistä olisi kaksosten vanhemmaksi. Ilmassa roikkuvat kysymykset tuntuivat raskailta siinä missä tänään ne ovat täynnä kuplivaa yllätyksellisyyttä ja iloa.

Tuleva vuosikymmen on tervetullut ja näyttäytyy edessä valoisana. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kaadan lasiin kuohuvaa ja kohotan maljan niille vuosille joiden lävitse on rämmitty ja tuleville – kaikkine yllätyksineen.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...