lankalauantaina

Suomessa ollaan pääsiäisenvietossa ja naamis on pullollaan toinen toistaan ihanampia kevätkuvia... mä katson kuvia ja tunnen nenässäni suomalaisen kevätpäivän tuoksun, sen mikä tulee kosteasta mullasta, auringosta ja sulaneesta lumesta. Tunnen ihollani sen yhtäaikaa kylmän ja lämpimän ilman ja merituulen puhalluksen. Huomaan kaipaavani oikeaa pääsiäistä, sitä joka aloitetaan kiirastorstaina ja päätetään toisen pääsiäispäivän löhöilyyn. Meidän pääsiäinen kun on tynkä, niin tynkä että se kestää yhden päivän, sunnuntain... meidän perheen pääsiäinen on kutistettu ohikiitäväksi hetkeksi aamun suklaamunia ja ehkä – vain ehkä – vähän keskimääräistä panostetumpaan sunnuntaipäivälliseen. Poissaolollaan loistaa pullat, pashat ja mämmit – ei niin että meillä sitä mämmiä kukaan nyt muutenkaan söis.

pitkäperjantain pizza

Tänään juhlitaan meidän kuusivuotiasta ja aamu on täynnä herkkujen laittamista, jalkapalloharkkoja ja iltapäivä juhlintaa...  kakku korvataan riisimuroherkuilla ja kekseillä. Viikonloppu tuntuu lyhyeltä, liian lyhyeltä ja yhdyn Marikaan, kyllä viikonlopun pitäis olla ainakin kolme päivää. Onneksi se pian taas on. Jos itse olisin saanut valita olisin tähän kohtaan ehkä ottanut juhlattoman ja pääsiäisettömän viikonlopun, sellaisen tavallisen ja rauhallisen. Heräsin ilman herätyskelloa vähän ennen viittä. Torkuin kunnes K tepasteli meidän makkariin vähän ennen kuutta. Alakerrassa lykkäsin pitkästä aikaa leivän uuniin.

Eka viikko takana, kaksi seuraavaa edessä. Mun potilasvastuu on viidessä päivässä noussut kahdesta kymmeneen, ensi viikko harjoitellaan sillä 10-15 ryhmällä. Keskimääräinen potilasvastuu tulee olemaan 10-12. Jos jokaisen potilaan huoneessa pitää ehtiä piipahtamaan kerran tunnissa, auttaa arkipäivän toimissa, vaihtaa lakanat ja potilaasta riippuen joko pestä tai valmistella suihkuun ja kävelyttää ainakin kahdesti työvuoron aikana on helppo laskea yhtälöstä että en mä kauheesti jouda istuskelemaan. Onneksi niissä kymmenessä on useimmiten ainakin yksi tai kaksi kohtuullisen itsenäistä, niitä jotka kävelee patistamalla, peseytyy itsenäisesti ja pystyy ainakin osin vastaamaan omasta toiminnastaan, ja sitten sen kymmenen toisessa päässä se yksi jonka ei edes oleteta kampeavan vessaan saati kävelylle. Lienee siis vähintäänkin ymmärrettävää että se aikaväli 6:30 ja 15:00 välillä menee nopeasti. Ruokiksella oon soittanut M:lle, osoittaakseni olevani hengissä ja hyvinvoipa. Aamuherätys on 4:45, autossa on oltava 5:30 ja sairaalan parkkihalliin kurvaan keskimäärin 6:15. Sieltä parkkihallista on noin kymmenen minuutin matka Cymbaluk-tornin kymmenenteen kerrokseen. Iltapäivällä sama operaatio toisinpäin ja kotona olen vähän ennen neljää.

sisään ensiavun ovesta

ylös kymmenenteen kerrokseen

paha eineslounas

kotimatkalla

Viikolla potilas kysyi minkälaista on tehdä työtä jossa joku koko ajan haluaa jotakin, nauroin ettei se oikeastaan tunnu miltään kun kotona kuitenkin jatkuu sama meininki ja kotona se touhu on huomattavan paljon vähemmän järjestelmällistä eikä ole sitä toista hoitsua jota vois pyytää auttamaan... saati sitten taukoja tai ruokiksia. Oikeasti nää on pärjänneet tän viikon ihan hurjan paljon paremmin kuin silloin sen mun ekan viikon. Onhan ne tarvitsevia kun tulen töistä, onhan niillä ihan hirvittävä äitivaje ja ne kiukkuaa ja vaatii – tarvitsee – mutta kuitenkin noin keskimäärin eka viikko on mennyt hyvin. Ilman K:n uutta lääkitystä ne tuskin olis pärjänneet, ero on valtava. Viikossa se on oppinut laskemaan kymmeneen, tai varmaan se on sen taidon ennenkin omannut mutta ei vaan ole saanut järjestettyä asiaa aivoissaan siihen muotoon että sen olis voinut kaivaa ulos. Se on ruvennut piirtämään ja askartelemaan, eikä sen päivä ole enää jatkuvaa tolkutonta riehumista. Sähköpostit on vastaamatta ja blogit onnellisesti lukematta, ystävien puheluihin palasin eilen iltapäivällä... kaikki aikanaan, jokainen kannustava viesti ja lause on kuitenkin otettu kiitollisuudella ja lämmöllä vastaan.

katsokaa!!! K tekee palapeliä!!!

Torstaiaamuna ajoin töihin kyyneleet silmissä. Olinhan jättänyt keittiönpöydälle kasan lahjoja meidän rakkaalle prinsessalle, sille joka tasan kuusi vuotta takaperin oli torstaiaamuna laskettu mun käsiin leikkurin heräämössä. Sille joka aloitti meidän tien vanhempina. M itse oli ihan sinut sen kanssa etten mä ollut siellä kun se heräsi, etten mä ollut läsnä kun se avas lahjansa. Mä olin se jolle se oli vaikeeta. Kuusi vuotta, torstaista torstaihin... sinä aikana on tapahtunut paljon. Mun rakas prinsessa, niin ihana ja täydellinen.