sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

no, the wiggles just came back...

-Do you need to go potty K?
-No, I just got my wiggles back…
-Do you like it better with or without your wiggles?
-Without mama. I like it better without.

Eilen oli mun eka päivä meidän uuden K:n kanssa. Sen K:n, joka pystyy istumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan. Sen joka ei putoa jatkuvasti tuolilta tai penkiltä, sen joka voi autossakin katsella ikkunasta ulos taukoamattoman heilumisen sijaan. Tiistaista saakka se on saanut lääkkeensä aamupalan kanssa, mä vaan olen ollut töissä ja kuunnellut L:n raportteja tilanteesta. Ekat neljä päivää annos oli minimaalinen, eilen sitä nostettiin vähän.

Eilen oli myös se päivä kun me notkuttiin aamu kahden muun jalkapalloharkoissa ja iltapäivä juhlittiin M:n synttäreitä. Pitkä päivä pienelle miehelle... Aiemmin nää synttärisysteemit on menneet niin että K on ollut mun tai Kummitäti K:n lahkeessa painona, koska iso määrä lapsia on nyt vaan ollut jannulle aivan liikaa, tai vaihtoehtoisesti se on kirmannut ympyrää tuulispään lailla törmäillen ja tönien muita. Kumpaakin versiota on nähty. Yleensä siinä vaiheessa kun on ollut tarkoitus istua syömään synttäriherkkuja K on on käynyt niin valtavilla kierroksilla että se on tarvinnut yhden aikuisen siihen viereen selviytyäkseen.

Ymmärrettävästi odotin siis eilisiä kutsuja mielenkiinnolla ja vähän kauhullakin. Aamun se istui kentän laidalla Kindlen kanssa ja pelas pelejä, mutta se ei pudonnut siltä penkiltä kertaakaan ja se pelas sellaista peliä missä piti toimia väittämien mukaan ja jakaa ruoka-annoksia, tyyliin: ”Emma haluaa syödä leipää. Bob ei pidä banaaneista. Anne ei syö hampurilaisia. Fred tykkää hedelmistä.” Pelissä pääsi eteenpäin kun jokainen oli saanut oikean annoksen. Uskaltaisin väittää että ilman lääkitystä K olis ohittanut näin monimutkaisen leikin nopeasti, nyt me pelattiin sitä yhdessä puolisen tuntia.

tältä penkiltä on pudottu lukemattomia kertoja

Synttärit alkoi kaoottisesti kentän vaihdolla, useampien juhlien alkaessa samaan aikaan. Meidänkin juhlijoista osa päätyi alkuun väärälle kentälle ja lapsosia metsästeltiin sieltä ja täältä. K pysyi valmentajan perässä ja joukon mukana. Sen sijaan että K olis kategorisesti kieltäytynyt menemästä kentälle – niin kuin olin odottanut – se marssi pelaamaan kaikkien muiden kanssa. Se pelasi, kuunteli ja osallistui koko sen 40 minuuttia. Kertaakaan valmentajan tai meidän aikuisten ei tarvinnut palauttaa sitä ryhmään. Paha mieli tuli kertaalleen kun se jäi hipaksi, mutta siitäkin selvittiin. 40 minuuttia ne siis juoksi jalkapallokentällä ja useampikin aikuinen kiinnitti huomiota meidän pyörremyrskyn uuteen kykyyn ja haluun osallistua toimintaan. Siinä kentän laidalla me äidit ja pari isää mietittiin mitä sille tapahtuu kun se kaiken tän vauhdin jälkeen laitetaan siihen ahtaaseen juhlatilaan syömään... Mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Se istui siskonsa viereen tuolille, odotti vuoroaan, söi ja joi, ja itki pienen itkun kun joutui odottamaan niitä riisimuroherkkuja.







Sillä välin kun me siivottiin ja pakattiin kamat autoon K ei kadonnut kertaakaan, ja kotona selvittyään ensin siitä pettymyksestä ettei se saanutkaan yhtään lahjaa K osallistui siskonsa iloon. Ne leikki ja pelasi ja teki palapelejä. Ne söi jämiä päivälliseksi ja lisää riisimuroherkkuja jälkkäriksi. Seitsemän jälkeen me käytiin se keskustelu... ”Do you need to go potty K?...”



Tänä aamuna me noustiin taas kuudelta. Pääsisäispupu oli tuonut kaikille herkkuja. Kahdeksan aikaan K:n pudottua kahdesti sohvalta legolaatikkoon, levitettyä muutaman lautapelin pitkin olohuoneen lattiaa ja syötyään suklaistaan palan jokaisesta kaivoin lääkepullon esiin.







Viime kesänä jouduin luovuttamaan yhden taistelun ja aloittamaan M:n ahdistuslääkityksen. Alkuvuodesta söin sukkani ja uskoin että maitotuotteet vaikuttaa M:n käytökseen ja oireiluun ihan valtavasti. L söi ne sukat tällä viikolla ja uskoo nyt että mitä kauempana M pysyy maitotuotteista, sen parempi. Tällä viikolla joutunen myöntämään että lääkitys oli todella tarpeen myös K:lle. Edelleen K on K, ihan kuten M:kin on lääkkeestään huolimatta M.



2 kommenttia:

  1. Vaikka ajatukseni ovat hiukan ristiriitaiset lääkityksen suhteen niin opettajana en voi olla täydestä sydämestäni iloitsematta siitä, kun ADHD-oppilaan lääkitys osuu kohdilleen ja lapsi alkaa saada ensin neutraalia kohtelua ja sitten vähitellen enemmän ja enemmän myönteistä huomiota ja kannustusta. Varsinainen ADHD saattaa hyvinkin olla osa persoonallisuutta (tai sitten ei... tähänkään minulla ei ole vakaata mielipidettä), mutta on sekin aivan sydäntäsärkevän kamalaa, kun lapsi saa jatkuvaa kielteistä palautetta ympäristöltä ja palaute tulee kuitenkin olemisesta ja käytöksestä, joka EI ole lapsen tietoisen päätöksen tulosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hyvin sanottu, anonyymi opettaja! Tuli hyvä mieli oman SI+ADD+aspergerpiirteinen-lapsen puolesta. Meillä ei kyllä lääkitystä ole ja ainakin vielä pärjäillään ilman, katsotaan sitten myöhemmin sitä...mutta toi palautejuttu on kyllä niin tärkeä. Lapsen itsetunnolle tekee hirveää jo se, että asiat eivät suju, että juuri hänen kohdallaan tulee aina jotain, hommat pysähtyy jne. Olen jo kauan sitten osannut lopettaa lapselleni jäkättämisen ja mäkättämisen ja itsetunto on ottanut jättiharppauksen eteenpäin, mutta tosiaan sitä huomaa, että lapsi on aika kriittinen itseään kohtaan "kun mulla ei mikään suju". Ja meillä, kuten Yksiksellä, on myös kaksoset, joten se vertailukohde löytyy koko ajan vierestä.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.