Siirry pääsisältöön

meidän tavallista

Silloin aikanaan - tuntuu siltä että siitä on vähintäänkin yksi ihmiselämä - kun M sai diagnoosinsa, autismi täytti meidän maailman. Lapsesta tuli erityislapsi ja meidät pudotettiin vieraaseen maailmaan. Erkkamaailmassa on oma kielensä ja se kieli oli meille silloin vieras... OT, PT, SLP, SS, ABA, IEP, stimmaaminen, aistiyliherkkyys, aistialiherkkyys, evaluaatio, testi, seuranta, kuntouttava koulu, erityislapsen oikeudet, erityislapsen vanhempien oikeudet. Me upottiin sinne erityislapsenvanhemmuuden suohon ja rämmittiin siellä pitkään. Elämä oli selviytymistä uudessa maailmassa. Sitten siihen soppaan pudotettiin ensin O kehitysviivästymänsä kanssa ja lopulta myös K.

Kaksi ja puolivuotta myöhemmin O on puskettu kuiville ja se on ikätasoinen tavallinen lapsi. M on edelleen autisti ahdistuneisuushäiriöllä ja K on saanut oman diagnoosinsa. Lääkkeitten jakaminen lapsille aamulla ja illalla on arkista ja ihan yhtä arkisesti voi yhdellä vilkaisulla todeta ettei K tainut saada lääkettään aamullla. Vanhempina me ollaan opittu painimaan vakuutusyhtiön kanssa, lukemaan lapsia koskevia juridisia dokumentteja, erityisopetussuunnitelmia, raportteja ja testituloksia... siitä uudesta maailmasta on tullut arkea ja sen uuden arjen myötä me ollaan huomattu että loppupeleissä elämä on sittenkin aika tavallista ja keskivertoa, mukautettuna versiona vaan.

Meidän perheessä tiedetään jo että kesäloman alkaminen on vaikeeta. Me tiedetään myös että ehkä viikon tai kahden päästä on taas helpompaa. Me tiedetään että turistikohteen kaaoksessa ja väkijoukossa M saa ahdistuskohtauksen viimeistään autossa ja että K syö vaatteensa päältään, koska ärsyketulva on vaan niin valtava. Silti me ollaan päästy siihen ihanaan kohtaan, että me voidaan ja uskalletaan taas mennä. Me mennään vaikka M:n jalat lakkaa toimimasta - sen oma ilmaisu - ja sen käsistä tulee ihan hassut. Kuin huomaamatta - sivulauseessa - pyydän K:ta olemaan pureskelematta aidan vaijeria tai syömättä paitaansa, ohjaan sitä kosketuksella koska se ei enää käsittele sanallista ohjausta.

Kuusivuotiaan itkupotkuraivari julkisella paikalla kerää katseita, en välitä. Autossa se purkaa pahaa oloaan veljiinsä haastamalla riitaa ja kiukuttelemalla. Toinen puoli takapenkistä ilmoittaa ettei ne jaksa niitten siskoa, ymmärrän. Mäkään en aina oikein jaksa niitten siskoa. Hetkeä myöhemmin K puree veljeään ja taas itketään ja kiukutaan ja huudetaan... O:n käsivarressa on komeat hampaanjäljet. Sitten tilanne rauhoittuu, kaikki rauhoittuvat ja elämä jatkuu taas ihan ihanan tavallisena. Kotona M suihkauttaa päälleen sen uutta hajuvettä, hakee yläkerrasta kynsilakan, istuu keskelle ruokapöytää ja lakkaa kyntensä.

Nyt on sunnuntai. Kohta alkaa M:n luokakaverin synttärit. M laittaa jalkaan uudet sandaalit ja päälle eilen ostamansa mekon. Me kävellään yhdessä puistoon juhlimaan ja juhlien jälkeen me ajetaan lentokonemuseoon. Elämä on ihanan tavallista - maustettua, mutta tavallista.







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän