Ekaa kertaa en
sytytä kynttilää. Enää ei tarvitse. Muistan kyllä, muistan niin kipeästi etten
halua ajatuksissani palata siihen päivään. Muistan niin että henki edelleen
salpautuu jos annan itseni muistaa jokaisen kohdan. Annan silmäkulman kostua
hetkeksi... en varsinaisesti sure enää, en sure, mutta muistan kyllä. Muistan
sen päivän viisi vuotta sitten, ja ne sitä edeltäneet päivät,
maanantai-iltapäivästä lauantaihin. Muisto on enemmän kuin ajatus tai kimppu
ajatuksia, se on fyysinen olotila. Tämän muiston tunnen kaikkialla kehossani.
Kaikesta kivusta,
tuskasta ja suuresta surusta kasvoi jotakin elämää suurempaa, tai oikeastaan
elämän kokoista – kahden elämän. Kaunista, täydellistä ja ihanaa... Ilman sitä
kesäkuista viikkoa meillä ei olis Batmaniä, meillä ei olis O:ta, mulla ei olis
sitä ryhmää naisia, jotka on kantaneet ja kasvaneet mukana nämä viisi vuotta.
Viidessä vuodessa meille kaikille on kertynyt lapsia... kaikille enemmän kuin
yksi. Näihin vuosiin on mahtunut paljon... ihania, täysiä, elämänmakuisia
vuosia.
Aina välillä se
pulpahtaa esiin lasten puheissa, se veli joka ei tullutkaan... M:n pikkuveli,
poikien isoveli. Meillä ei ole muistoalttaria, meillä ei enää ole edes sitä
kynttilää. T elää meidän puheissa. T elää muistoissa. T elää kaikessa siinä
hyvässä ja kauniissa mikä T:n kuolemasta syntyi.
Hyvää
syntymäpäivää, rakas T. Täyttäisit tänään viisi.
T. Äiti, Isä, M,
Batman ja O
Täällä mä itken lukiessani kauniita sanojasi. Osanottoni T:n poismenon johdosta. Elämä on niin ihmeellistä. Ja nuo veljet. Teillä enkeli-isoveli T, Lissulla enkelipikkuveli T. Molemmat niin olennaisia osia elämänkulussa ja sen asian muistuttamisessa, että lapsemme ovat lahjoja. Kaikki heistä. Jokainen omalta osaltaan osa elämäämme, jokaisella paikka sydämessä. Ja muistoissamme. Ikuisesti <3
VastaaPoistaKiitos Sanna :)
Poista