sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

äitiydestä, onnesta ja vertaistuesta

Selailen töissä kahvitauolla puolihuolimattomasti puhelimesta nettiä... katson mistä vertaistukipalstojen äidit juttelee keskenään ja totean taas kerran että äiti on toiselle äidille susi. Kai siihen joskus syyllistyy itsekin, kirjoitettuna se näyttää kurjalta. Yksi pyytää apua, sitä kuuluisaa vertaistukea, ja vastauksista paistaa liian usein vastaajan itsetyytyväisyys... ”Meillä ei koskaan ole ollut moisia ongelmia...” ”Mun äitiys on ainakin yhtä auringonpaistetta ja pikku kullannuput maailman parhaita” Voiko kukaan meistä äideistä ihan rehellisesti, käsi sydämellä, katsoa peiliin ja todeta ettei koskaan ole joutunut laskemaan sataan, ettei kertaakaan ole korottanut ääntään, tuntenut itseään yksinäiseksi, kaivannut omaa aikaa. Onko oikeasti tosiaan olemassa äitejä joiden mielestä lapset on aina parhaassa iässä? Ikinä matkustaminen, autoilu, kyläily, lähteminen, ulkoilu ei ole ollut haastavaa... äitiys on jokaisena hetkenä ollut kaikkien toiveiden täyttymys? Elämä on lapsen syntymän hetkestä ja oikeastaan jo odotusaikana ollut pelkkää auringonpaistetta.

Eikö vertaistuen tarkoitus olo tukea? En nyt tarkoita että tarvitsee hypätä sinne toisen suohon ja rämpiä niissä syvissä vesissä lopulta hukkuen yhdessä. Mutta onko vertaistukea pönkittää omaa erinomaisuuttaan, suloisia lapsiaan ja elämän suurinta onnea? Katsokaa kaikki... kyllä mulla menee niin hyvin. Usein tunnustan itsekin miettiväni että miks toi nyt noin tekee tai miksi se ei tee niin tai näin, itse kun tekisin toisin. Vastaavasti mullekin tarjotaan niitä hyväätarkoittavia ehdotuksia, jotka tiedän jo ajatuksen tasolla kuolleena syntyneiksi ilman erillistä kokeiluakin... Usein neuvoja ei muista, tiedä tai tule ajatelleeksi että M:n käyttöjärjestelmä on erilainen. Parhaan tuen ja toimivimmat neuvot kun olen saanut vertaisiltani, toisten erityisten vanhemmilta.

Autism Awareness

Jos kerron, että meidän kaikki kolme lasta nukkuu meidän makkarissa. Ei tilan puutteen takia, tai pyhästä uskosta perhepetiin, vaan puhtaasti siksi että näin meillä kaikki saa nukuttua yönsä. Ei mua lohduta jos joku kertoo että heidän lapsensa on nukkuneet omissa sängyissään syntymästään lähtien vailla ongelmia. Pojat kun nukkuivat omassa huoneessaan pari vuotta. Siihen asti kunnes lakkasivat nukkumasta ja me vanhemmat arvotimme omat unemme tärkeämmiksi. Jos kerron että M nukkuu todennäköisesti vielä aikuisenakin meidän välissä potkien mua unissaan., en saa apua siitä että jonkun toisen lapsi ei ole koskaan ollut niitten sängyssä. Meillä tähän ratkaisuun päädyttiin sen jälkeen kun M oli viikkoja itkenyt omassa sängyssään jomman kumman meistä vahemmista istuessa siinä sängyn vieressä tassuttelemassa. Välillä oli vaihe kun se lakkasi huutamasta omassa sängyssään, mutta heräsi kymmeniä kertoja yössä... ei viikkoja tai kuukausia vaan enneminkin vuosia. Lopulta oli pakko nukkua.

Mun lasta ei voi motivoida tarralla, sitä ei voi motivoida karkilla tai rahalla, sitä ei voi uhkailla lelun, telkkarin, rahan menettämisellä, tai voihan sitä mutta lopputulos on valitettavan köyhä. Reilussa kuudessa vuodessa olen oppinut että M:n motivaatio on sisäsyntyistä, ja jos se puuttuu ei sitä voi ulkoisesti luoda. Olen oppinut että lasten kanssa kyläily oli pitkään raskasta ja edelleen on tilanteita joissa mieluummin valitsen jäädä kotiin. Olen oppinut että on paikkoja joihin meitä ei enää kutsuta. Ymmärrän senkin. Joku kysyi taas pottailuvinkkejä, tarjosin eioota, en ole opettanut kuivaksi yhtäkään näistä kolmesta. Tutit lähti niin että ne otettiin pois eikä kukaan sen koommin perään itkenyt. Sekin oli kai enemmänkin lapsista lähtevää kuin mun oman vanhemmuuden erinomaisuudenosoitus. Nyt seuraan viereltä ystävän liki nelivuotiaan raastavaa eroa tutistaan, en osaa neuvoa – kuuntelen.


Muistan poikien vauvavuoden työläänä, M:n vauvavuosi taas lähenteli kidutusta... joku mulle totes osuvasti että jos kaksosten eka vuosi menee vasurilla, kertoo se siitä että sen esikoisen eka vuosi oli tosiaan aika haastava. Edelleen saan takaumia siitä kuika työnnän edelläni tyhjiä rattaita niitten rattaitten sisällön huutaessa selkä kaarella mun sylissä. Muistan miten yritin turhaan vaientaa kauppakeskuksessa mun esikoista, kun kaikkien muitten vauvat nukkui tyytyväisinä rintarepuissaan tai rattaissa. Muistan... liian paljon. Meillä kaksi ei mennyt siinä missä yksi. Helppoja ne oli, nukkuivat yönsä, söivät ja kakkasivat... työmäärä oli kuitenkin kaksinkertainen... kaksi pulloa, kaksi vaippaa, kaksi kylpyä, kahdet vaatteet, kaksi autoistuinta... kahdet, kahdet, kahdet... kaikkea kahdet. Myöhemmin kaksi uhmaa, kaksi tuhmaa. Nykyäänkin kaksissa aivoissa syntyy yhdessä paljon mehevämpiä ideoita kuin yksissä, tai ehkä toteuttamiseen tarvitaan kahden yhdistetty hullunrohkeus ja typeryys.



tänä aamuna meillä paistaa aurinko


6 kommenttia:

  1. Näinhän se on, että nainen on naiselle susi. Mä olen itse vain parissa fb-ryhmässä jäsenenä ja tiedän kyllä mistä puhut. Isot ryhmät on siitä hankalia, että muita jäseniä ei niin tunne ja sen vuoksi ne eivät olekkaan mielestäni parhaita vertaistuen saamiseen.
    Omasta mielestäni myös kysymyksen esittelijällä on joku vastuu siitä, että osaa suodattaa vastauksia ja poimia sieltä ne omaan arkeen sopivimmat vinkit. Näitä ikuisuusaiheita joista mielipiteitä riittää on esimerkiksi virikehoito ja lapsen nukkumiseen liittyvät asiat. Jos esittää kysymyksen johonkin tälläiseen "herkkään" aiheeseen liittyen niin saa kyllä olla valmis vastaaottamaan kaikenlaisia mielipiteitä.
    Joskus myönnän ihmetteleväni fb-ryhmissä, kuinka hukassa jotkut ihmiset ovat vanhemmuuden kanssa. Ehkä se on sitä paljon puhuttua uusavuttomuutta tai ehkä se on vain sitä kun ei tunne heidän perhettä, tilannetta ja taustoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilökohtaisesti pysyttelen erossa näistä massaryhmistä, siis niin etten juuri osallistu keskusteluihin tai kommentoi...

      Kyllä mielipiteitä saa olla, mutta se oman erinomaisuuden ja niitten omien loistavien valintojen korostaminen on välillä aika hurjaa.

      Poista
  2. Melkein itketti kun luin tätä juttua.
    Vihaan ihmisiä, jotka sanoo aina "ei meillä koskaan" tai jotka ottavat lastensa hyvät jutut omina ansioinaan. "olenpas hyvä äiti kun lapseni sitä ja tätä". Mä ajattelen niin, et jos mun lapset tekee jotain hyvin, niin se on hyvää tuuria ja jos joku menee pieleen, niin se on mun syytä. En kyllä onnistumisillani kykenis leijumaan kellekään. Sitäpaitsi kokemus on opettanut et aina kun sanon "onneksi mun lapset ei tee noin" niin sit ne tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ajattelen niin samalla tavalla tästä. Ei ole mun ansiota etteä ne käy vessassa, ei syö tuttia ja luopuivat pullostakin... kyllä ne ihan itse sen teki, ja vielä niin ettei mun tarvinnut juuri muuta kuin katsella sivusta, siitä on vaikeeta niittää kunniaa ;)

      Poista
    2. Kyllä mun mielestä vanhemmat voi ottaa kredittiä tietyistä asioista. Esim. hyvät käytöstavat on sellaiset, jota lapsi ei opi ihan itsestään. Mutta jos lapsi on vaikka liikunnallisesti tai musiikillisesti lahjakas, niin se on lapsen omaa ansiota ja sitä voi sitten vanhempi vielä omalla toiminnallaan edesauttaa.
      Pullostakin luopuminen on sellainen, että osa vanhemmista vain ottaa sen pois kun lapsi on vaikka 1v (luopuminen vanhemman aloitteesta) ja toiset antaa lapsen juoda siitä yli kahden vuoden ikään, kunnes se jää itsellään pois (lapsen ansiota).
      Ehkä P yleistit tarkoituksella, mutta ei ne lapsen hyvät ominaisuudet ole mun mielestä pelkästään tuurin varassa.

      Poista
    3. Anna R. Ihan oikeasti, mistään en uskalla ottaa krediittiä :)
      Juu, yritän opettaa hyviä käytöstapoja sun muita, mutta mun kolmesta lapsesta yhdestä ei aina uskois sitä. Ja se sentään on 11v.
      12 vuoden ja kolmen lapsen kokemuksella luotan eniten tuuriin. :D
      Itseasiassa mun äiti on samalla linjalla. sitä oli kehuttu kolmesta kivasta aikuisesta lapsesta, että "oletpas hyvin kasvattanut". Äiti sanoi et hän ei ole kyllä mitään tehnyt, puhdasta hyvää tuuria.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.