elämäni koirat osa 1

joskus silloin kauan sitten - minä

Törmäsin jossakin internetin ihmeellisessä maailmassa kolumniin jonkun ihmisen elämän koirista, innostuin ja ajattelin kirjoittaa omistani. Mun elämän koirat voidaan jakaa niihin varhaislapsuuden koiriin, jotka oli faijalla. Sitten oli se koira jonka kanssa kasvoin aikuiseksi, ja kolmanneksi ne aikuisen elämän koirat. Jos lasken kaikki elämäni koirat yhteen, on niitä kahdeksan. Siinä sivussa voi vielä mainita Sashan ja Rassen. Sasha oli kai faijan viimeinen koira. Rasse taas asui meillä pitkiä aikoja ja oli vaihe kun me Fredden kanssa jo ajateltiin Rassen jääneen meille pysyvästi. Sasha ja Rasse olivat kumpikin irlanninsettereitä.

Ennen mutsin ja faijan avioeroa meillä oli kolme koiraa: Igor, Don ja Boris.

Igor oli höseltäjä. Se haukkui aina ja paljon, ja ui vielä vähän enemmän. Se oli Tanskasta tuotu irlanninsetteri. Muistan että se oli aina ja kaikkialla, kaikessa mukana. Muistan miten se söi keittiössä eläviä rapuja, sillä tavalla miten ensimmäisestä kuudesta elinvuodestaan voi mitään muistaa.

Don oli Igorin veli, näistä kahdesta rauhallisempi, mutta samalla se koira josta päällimmäinen muisto oli se päivä kun Don melkein söi mun famon. Muistan miten verta oli kaikkialla ja miten naapurit soittivat ambulanssin. Don opetti mulle että loppupeleissä koira on kuitenkin aina eläin, oli se ihan miten rakas ja tärkeä tahansa. Don oli myös se ensimmäinen koira jonka kuoleman muistan.

Muistan myös miten veljeskaksikko otti aina välillä yhteen. Muistan pieneläinklinikan odotustilat ja sen miten faija ei koskaan suostunut siihen että koira viedään lääkärin hoidettavaksi ilman häntä. Muistan monet haavat ja tikit ja dreenit. Ensimmäisen muistoni eläinlääketieteestä, silloin joskus 70-luvulla.

Boris taas oli bernhandilainen. Boriksen kakka oli järjettömän iso ja Boriksella oli myös sisäsyntyinen rakkaus kakkaan. Boris karkasi mutsin ja faijan työtilan pihalta ja löytyi joskus myöhemmin syötyään sitä itseään ja viimeisteltyään päivänsä vielä kierimällä viereisessä läjässä. Muistan miten me ajettiin kotiin niin että Boris kulki talutushihnassa auton vieressä meidän ajellessa ylös Katajanokan katuja kävelyvauhtia. Muistan myös miten Boris ei antanut meidän leikkiä pihan lumikasassa, miten se kävi noukkimassa mut ja mun bestiksen sieltä pois. Boris söi ateriansa yhdellä kulauksella, ja se kuola, se se oli vasta jotakin.

Varhaislapsuuden koirien myötä muistan minkälaista oli silloin. Miltä silloin tuoksui, miltä Porkkalanniemen havunneulaset tuntuivat jalkojen alla. Muistan viinimarjapensaiden tuoksun, ja sen minkälaista elämä silloin oli. Muistan miten me ammuttiin viidennen kerroksen parvekkeelta tulitikkuja ilmakiväärillä. Koirat on olleet niin oleellinen osa elämää, että niiden mukana mieleen nousee valtava määrä muistoja.

Yhdessä hetkessä mielessä on matkalaukkuun rikkoutuneet viinipullot tai kummitädin laukusta purkamien pariisilaisjuustojen tuoksu. Iso joulukuusi salissa ja toinen famon puolella. Meillä oli aina kultaista, famulla hopeaa ja lippunauhat. Famon luona sain juoda kahvia pienestä kupista, enemmän sokeria ja kermaa kuin kahvia. Faija kutsui famoa salaa lohikäärmeeksi, se nauratti. Famo kertoi aamuisin tarinoita, se nukkui pitkään ja hiivin sen viereen sen sänkyyn ja kuulin siitä ajasta kun famo oli Afrikassa, tai retkistä kummitädin luona Pariisissa. Famo kertoi siitä miten kummitäti löysi 18-vuotiaana Pariisista elämänsä rakkauden. Kummitäti oli siellä valokuvamallina ja kummisetä oli pysähtynyt sateisena iltana autollaan kummitädin kohdalle ja tarjonnut nuorelle kaunottarelle kyytiä.

Näistä elämäni kolmesta ensimmäisestä koirasta mulla ei ole yhtään kuvaa, ei sen enempää kuin elämästä siltä ajalta.

Seuraavassa jaksossa kirjoitan Don II:sta, siitä koirasta jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Don II eli kahdeksantoistavuotiaaksi ennen kuin kuoli koiralle harvinaisesti luonnollisen kuoleman kotonaan.