Siirry pääsisältöön

elämäni koirat osa 1

joskus silloin kauan sitten - minä


Törmäsin jossakin internetin ihmeellisessä maailmassa kolumniin jonkun ihmisen elämän koirista, innostuin ja ajattelin kirjoittaa omistani. Mun elämän koirat voidaan jakaa niihin varhaislapsuuden koiriin, jotka oli faijalla. Sitten oli se koira jonka kanssa kasvoin aikuiseksi, ja kolmanneksi ne aikuisen elämän koirat. Jos lasken kaikki elämäni koirat yhteen, on niitä kahdeksan. Siinä sivussa voi vielä mainita Sashan ja Rassen. Sasha oli kai faijan viimeinen koira. Rasse taas asui meillä pitkiä aikoja ja oli vaihe kun me Fredden kanssa jo ajateltiin Rassen jääneen meille pysyvästi. Sasha ja Rasse olivat kumpikin irlanninsettereitä.

Ennen mutsin ja faijan avioeroa meillä oli kolme koiraa: Igor, Don ja Boris.

Igor oli höseltäjä. Se haukkui aina ja paljon, ja ui vielä vähän enemmän. Se oli Tanskasta tuotu irlanninsetteri. Muistan että se oli aina ja kaikkialla, kaikessa mukana. Muistan miten se söi keittiössä eläviä rapuja, sillä tavalla miten ensimmäisestä kuudesta elinvuodestaan voi mitään muistaa.

Don oli Igorin veli, näistä kahdesta rauhallisempi, mutta samalla se koira josta päällimmäinen muisto oli se päivä kun Don melkein söi mun famon. Muistan miten verta oli kaikkialla ja miten naapurit soittivat ambulanssin. Don opetti mulle että loppupeleissä koira on kuitenkin aina eläin, oli se ihan miten rakas ja tärkeä tahansa. Don oli myös se ensimmäinen koira jonka kuoleman muistan.

Muistan myös miten veljeskaksikko otti aina välillä yhteen. Muistan pieneläinklinikan odotustilat ja sen miten faija ei koskaan suostunut siihen että koira viedään lääkärin hoidettavaksi ilman häntä. Muistan monet haavat ja tikit ja dreenit. Ensimmäisen muistoni eläinlääketieteestä, silloin joskus 70-luvulla.

Boris taas oli bernhandilainen. Boriksen kakka oli järjettömän iso ja Boriksella oli myös sisäsyntyinen rakkaus kakkaan. Boris karkasi mutsin ja faijan työtilan pihalta ja löytyi joskus myöhemmin syötyään sitä itseään ja viimeisteltyään päivänsä vielä kierimällä viereisessä läjässä. Muistan miten me ajettiin kotiin niin että Boris kulki talutushihnassa auton vieressä meidän ajellessa ylös Katajanokan katuja kävelyvauhtia. Muistan myös miten Boris ei antanut meidän leikkiä pihan lumikasassa, miten se kävi noukkimassa mut ja mun bestiksen sieltä pois. Boris söi ateriansa yhdellä kulauksella, ja se kuola, se se oli vasta jotakin.

Varhaislapsuuden koirien myötä muistan minkälaista oli silloin. Miltä silloin tuoksui, miltä Porkkalanniemen havunneulaset tuntuivat jalkojen alla. Muistan viinimarjapensaiden tuoksun, ja sen minkälaista elämä silloin oli. Muistan miten me ammuttiin viidennen kerroksen parvekkeelta tulitikkuja ilmakiväärillä. Koirat on olleet niin oleellinen osa elämää, että niiden mukana mieleen nousee valtava määrä muistoja.

Yhdessä hetkessä mielessä on matkalaukkuun rikkoutuneet viinipullot tai kummitädin laukusta purkamien pariisilaisjuustojen tuoksu. Iso joulukuusi salissa ja toinen famon puolella. Meillä oli aina kultaista, famulla hopeaa ja lippunauhat. Famon luona sain juoda kahvia pienestä kupista, enemmän sokeria ja kermaa kuin kahvia. Faija kutsui famoa salaa lohikäärmeeksi, se nauratti. Famo kertoi aamuisin tarinoita, se nukkui pitkään ja hiivin sen viereen sen sänkyyn ja kuulin siitä ajasta kun famo oli Afrikassa, tai retkistä kummitädin luona Pariisissa. Famo kertoi siitä miten kummitäti löysi 18-vuotiaana Pariisista elämänsä rakkauden. Kummitäti oli siellä valokuvamallina ja kummisetä oli pysähtynyt sateisena iltana autollaan kummitädin kohdalle ja tarjonnut nuorelle kaunottarelle kyytiä.

Näistä elämäni kolmesta ensimmäisestä koirasta mulla ei ole yhtään kuvaa, ei sen enempää kuin elämästä siltä ajalta.


Seuraavassa jaksossa kirjoitan Don II:sta, siitä koirasta jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Don II eli kahdeksantoistavuotiaaksi ennen kuin kuoli koiralle harvinaisesti luonnollisen kuoleman kotonaan. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän