Siirry pääsisältöön

elämäni koirat osa 1

joskus silloin kauan sitten - minä


Törmäsin jossakin internetin ihmeellisessä maailmassa kolumniin jonkun ihmisen elämän koirista, innostuin ja ajattelin kirjoittaa omistani. Mun elämän koirat voidaan jakaa niihin varhaislapsuuden koiriin, jotka oli faijalla. Sitten oli se koira jonka kanssa kasvoin aikuiseksi, ja kolmanneksi ne aikuisen elämän koirat. Jos lasken kaikki elämäni koirat yhteen, on niitä kahdeksan. Siinä sivussa voi vielä mainita Sashan ja Rassen. Sasha oli kai faijan viimeinen koira. Rasse taas asui meillä pitkiä aikoja ja oli vaihe kun me Fredden kanssa jo ajateltiin Rassen jääneen meille pysyvästi. Sasha ja Rasse olivat kumpikin irlanninsettereitä.

Ennen mutsin ja faijan avioeroa meillä oli kolme koiraa: Igor, Don ja Boris.

Igor oli höseltäjä. Se haukkui aina ja paljon, ja ui vielä vähän enemmän. Se oli Tanskasta tuotu irlanninsetteri. Muistan että se oli aina ja kaikkialla, kaikessa mukana. Muistan miten se söi keittiössä eläviä rapuja, sillä tavalla miten ensimmäisestä kuudesta elinvuodestaan voi mitään muistaa.

Don oli Igorin veli, näistä kahdesta rauhallisempi, mutta samalla se koira josta päällimmäinen muisto oli se päivä kun Don melkein söi mun famon. Muistan miten verta oli kaikkialla ja miten naapurit soittivat ambulanssin. Don opetti mulle että loppupeleissä koira on kuitenkin aina eläin, oli se ihan miten rakas ja tärkeä tahansa. Don oli myös se ensimmäinen koira jonka kuoleman muistan.

Muistan myös miten veljeskaksikko otti aina välillä yhteen. Muistan pieneläinklinikan odotustilat ja sen miten faija ei koskaan suostunut siihen että koira viedään lääkärin hoidettavaksi ilman häntä. Muistan monet haavat ja tikit ja dreenit. Ensimmäisen muistoni eläinlääketieteestä, silloin joskus 70-luvulla.

Boris taas oli bernhandilainen. Boriksen kakka oli järjettömän iso ja Boriksella oli myös sisäsyntyinen rakkaus kakkaan. Boris karkasi mutsin ja faijan työtilan pihalta ja löytyi joskus myöhemmin syötyään sitä itseään ja viimeisteltyään päivänsä vielä kierimällä viereisessä läjässä. Muistan miten me ajettiin kotiin niin että Boris kulki talutushihnassa auton vieressä meidän ajellessa ylös Katajanokan katuja kävelyvauhtia. Muistan myös miten Boris ei antanut meidän leikkiä pihan lumikasassa, miten se kävi noukkimassa mut ja mun bestiksen sieltä pois. Boris söi ateriansa yhdellä kulauksella, ja se kuola, se se oli vasta jotakin.

Varhaislapsuuden koirien myötä muistan minkälaista oli silloin. Miltä silloin tuoksui, miltä Porkkalanniemen havunneulaset tuntuivat jalkojen alla. Muistan viinimarjapensaiden tuoksun, ja sen minkälaista elämä silloin oli. Muistan miten me ammuttiin viidennen kerroksen parvekkeelta tulitikkuja ilmakiväärillä. Koirat on olleet niin oleellinen osa elämää, että niiden mukana mieleen nousee valtava määrä muistoja.

Yhdessä hetkessä mielessä on matkalaukkuun rikkoutuneet viinipullot tai kummitädin laukusta purkamien pariisilaisjuustojen tuoksu. Iso joulukuusi salissa ja toinen famon puolella. Meillä oli aina kultaista, famulla hopeaa ja lippunauhat. Famon luona sain juoda kahvia pienestä kupista, enemmän sokeria ja kermaa kuin kahvia. Faija kutsui famoa salaa lohikäärmeeksi, se nauratti. Famo kertoi aamuisin tarinoita, se nukkui pitkään ja hiivin sen viereen sen sänkyyn ja kuulin siitä ajasta kun famo oli Afrikassa, tai retkistä kummitädin luona Pariisissa. Famo kertoi siitä miten kummitäti löysi 18-vuotiaana Pariisista elämänsä rakkauden. Kummitäti oli siellä valokuvamallina ja kummisetä oli pysähtynyt sateisena iltana autollaan kummitädin kohdalle ja tarjonnut nuorelle kaunottarelle kyytiä.

Näistä elämäni kolmesta ensimmäisestä koirasta mulla ei ole yhtään kuvaa, ei sen enempää kuin elämästä siltä ajalta.


Seuraavassa jaksossa kirjoitan Don II:sta, siitä koirasta jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Don II eli kahdeksantoistavuotiaaksi ennen kuin kuoli koiralle harvinaisesti luonnollisen kuoleman kotonaan. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tikapuita ylös maailmassa

Kulunut viikko on epäilemättä ollut haastavin. Siis haastavin sen jälkeen kun aloitin lokakuun 12. päivän aamuna orientaatiolla. On torstai-ilta ja tällä viikolla minä olen soittanut satoja puheluita, ottanut vastaan kymmeniä puhelinvastaajaviestejä, vastannut tsiljoonaan puheluun, käynyt läpi 31 uuden potilaan sisäänotto- haastattelua. Sivussa olen hoitanut normiajanvarausta ja soitellut ihmisille (150) muistuttelupuheluita erilaisita operaatioista, lääkäriajoista, verikokeista ja kuvantamistapahtumista.... unohdinko mainita että mulla on keuhkoputkentulehdus, infektioastma ja työpäivän keskimitta on ollut vajaat kymmenen tuntia. Keskiviikkona kai, totesin esimiehelleni että saatan ehkä karata. Ai, mihin – se kysyi, enkä osannut vastata. Vastasin sen sijaan seuraavasti; ”Kysyit multa taannoin kuinka mä kestän jatkuvia keskeytyksiä työssä, ja silloin sanoin että hyvin. Tänään väittäisin että olen lähestymässä takarajaa, kun puran puhelimesta kymmenen viestiä ja ennen kun...

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...