Siirry pääsisältöön

elämäni koirat - önnipöö



Don II:n tai kotoisammin vaan ”Önnipöö” tuli taloon kun olin kai kuusivuotias. Mutsin ja faijan riitaisan avioeron mainingeissa mun ensimmäinen koira seurasi mukana mutsin uuteen kotiin, tai siis mutsin uuden poikaystävän kotiin. Sen, josta tuli mulle monella tapaa isä enemmän kuin siitä omasta faijasta koskaan.

Önnipöö oli mulle se ihan eka oma koira, samalla tavalla kuin Martasta kasvaa M:n ensimmäinen koira. Mun tehtävä oli ulkoiluttaa koira, ja niitten kasvun vuosien aikana oli aikoja kun koiraparka näki lähinnä naapurin ruusupuskan, tai se aika kun me naapurin Irjan kanssa leikittiin mun johdolla ratsastuskoulua. Önnipöön tehtävä tässä leikissä oli olla hevonen. Kiltisti se hyppi ylitse puiston penkkien ja kulki kokorataleikkaa Eiran puistoissa. Irlanninsetteriksi se oli kärsivällinen, täysin kouluttamattomaksi koiraksi se oli noin muutenkin aika mahtava tapaus.

Oli sekin päivä kun me oltiin taas kerran Tehtaankadun koirapuistossa ja Önnipöö hyppäsi puiston aidan ylitse suoraan ohitse ajavan auton eteen. Muistan ikuisesti miten sen auton kuljettaja huusi mulle. Mä itkin kun ajattelin että nyt se vähintään kuolee ja kuljettajan suurin huoli oli autosta rikkoutunt ajovalo. Olin ehkä yhdeksän.

Viikonloppuisin me rymyttiin Önnipöön kanssa Sipoon metsissä mun ”ottoisovanhempien” luona. Uusi Famu ja Fafa haki meidät perjantaisin koulun jälkeen ja mä sain nukkua Famon huoneen lattialla. Rakastin niitä viikonloppuja, rakastin metsän tuoksua ja edelleen niitten viikonloppujen muistot vetää mut koiran kanssa metsään vaeltamaan, tunnistamaan kasveja, lintuja ja eläimiä. Muistan miten me törmättiin Önnipöön kanssa valtaisalta tuntuneeseen naarashirveen, tuijotettiin hetki toisiamme ja jatkettiin sitten omiin suuntiimme.

Taisin olla vähän toisellakymmenellä kun olin ratsastusleirillä ja Önnipöö oli siellä Fammulassa. Veneretkellä se oli pudonnut tai hypännyt Fafan veneestä kenenkään huomaamatta ja uinut läheiseen saareen. Saaresta sen oli noukkinut purjehtimassa ollut pariskunta joka oli etsinyt koiran omistajaa radiokanavien kautta. Lopulta joku tuttu oli kuullut etsintäkuulutuksen, soittanut mutsille ja Önnipöö löysi tiensä takaisin kotiin. Sillävälin Fammo ja Fafa oli miettineet miten ne selittää tapahtuneen mulle. Tarina päätyi Ilta-Sanomiinkin otsikolla ”Don kuin Schollander”

Kun sain ajokortin Önnipöö kulki vakkaristi mun Nissan Micran takapenkillä. Kun joku tuli autoon, se puolusti reviiriään leijonan lailla, ja mä totesin yhtä lakonisesti sen hurjan räkäisen hyökkäyksen ylitse että se on täysin vaaraton. Tähän joutui aikanaan tutustumaan myös Fredde; tulikaste tulevalle puolisolle.

Ajan myötä Önnipööstä tuli sokea. Se ei ollut koskaan oppinut kakkaamaan hihnassa, joten jätkän kanssa oli ajettava Henry Fordin teollisuusalueelle, sinne aallonmurtajalle ja päästettävä se irti siellä jotta sen sai myös takaisin. Samoihin aikoihin se sai vuosisadan vatsapöpön ja muistan miten luuttusin lattioita ja kannoin heikentyneen koiran Kivenhakkaajankadulle Eläinlääkäriin tiputukseen päivittäin. Se oli niin heikko ettei siitä ollut kävelemään. Kyyneleitten seasta kysyin päivittäin pitääkö se lopettaa ja yhtä pontevasti Timo Talvio vastasi kysymykseeni jokaisena päivänä ettei vielä ole sen aika. Önnipöö toipui ja eli vielä monta onnellista vuotta. Önnipöö oli kuitenkin ensimmäinen kosketus siihen miltä elämä näyttää erivaiheissaan ja sen myötä opin suhtautumaan sydämellisesti vanhenemiseen. Se että on vanha ei tee kenestäkään yhtään vähempää, päinvastoin.


Kun önnipöö kuoli, olin jo muuttanut pois lapsuudenkodistani, oli päälle kahdenkymmenen, ja istuin pienen kaksion keittiössä itkien lohduttomasti Fredden nukkuessa yötyönsä jälkeisiä unia alkovissa. Önnipöö opetti kohtaamaan niin lapsuuden, vanhuuden kuin kuolemankin. Önnipöö opetti elämästä paljon. Önnipöön kanssa kasvoin aikuiseksi. 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tikapuita ylös maailmassa

Kulunut viikko on epäilemättä ollut haastavin. Siis haastavin sen jälkeen kun aloitin lokakuun 12. päivän aamuna orientaatiolla. On torstai-ilta ja tällä viikolla minä olen soittanut satoja puheluita, ottanut vastaan kymmeniä puhelinvastaajaviestejä, vastannut tsiljoonaan puheluun, käynyt läpi 31 uuden potilaan sisäänotto- haastattelua. Sivussa olen hoitanut normiajanvarausta ja soitellut ihmisille (150) muistuttelupuheluita erilaisita operaatioista, lääkäriajoista, verikokeista ja kuvantamistapahtumista.... unohdinko mainita että mulla on keuhkoputkentulehdus, infektioastma ja työpäivän keskimitta on ollut vajaat kymmenen tuntia. Keskiviikkona kai, totesin esimiehelleni että saatan ehkä karata. Ai, mihin – se kysyi, enkä osannut vastata. Vastasin sen sijaan seuraavasti; ”Kysyit multa taannoin kuinka mä kestän jatkuvia keskeytyksiä työssä, ja silloin sanoin että hyvin. Tänään väittäisin että olen lähestymässä takarajaa, kun puran puhelimesta kymmenen viestiä ja ennen kun...

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...