Siirry pääsisältöön

sunnuntaina on lepopäivä



On sunnuntai ja koko perheellä taitaa olla jonkinasteinen krapula eilisestä. M nukkuu vielä, Fredde ilmestyi alakertaan hippasen ennen kymmentä ja jannut on rakentaneet linnoitusta olkkarin pöydälle dominoista, bananagram nappuloista, matikkakulkuneuvoista ja jengan osista. Ne on häkellyttävän rauhallisia ja keskustelee hiljaa keskenään siitä miten sitä systeemiä rakennetaan. Mun tekee mieli pysyä yöpaidassa koko päivän. Kun kysyin jannuilta haluaako ne lähteä kirkkoon esiintymään joulukonserttiin, kumpikin vastasi kuorossa; ”Ei haluta...onks pakko?” – Ei ole.





Jannut haluaa katsoa tänään Jurassic Worldin. Mun mielestä ne on vähän turhan nuoria viisivuotiaina katsomaan elokuvaa jonka suositusikäraja on kolmetoista. Kuitenkin sen leffan on nähnyt valtaosa sen ikäisistä pojista ja siitä puhutaan koulussa ihan samalla tavalla kuin uusimmasta Star Warsista, senkin suositusikäraja on kolmetoista. Ehkä mä olen niuho? En kuitenkaan halua myöskään olla se mutsi joka ei koskaan antanut lasten tehdä tai nähdä mitään mitä kaverit sai, joten kai mä tänään teen kulhollisen poppareita ja parkkeeraan yläkerran sohvalle noitten kahden kanssa katsomaan dinosauruselokuvaa. Aika näyttää onko meillä ensi yönä dinosauruksia jahtaamassa kaksikkoa niitten unissa.







Lauantaina me ajettiin M:n entisen luokkatoverin uuteen kotiin Seattleen. Mäkin haluan asua idyllisellä alueella, vanhassa talossa jossa on kaunis puutarha. Mäkin haluan että kulman takana on pikkukauppoja ja ravintoloita ja kahviloita... Realiteetit on pakko ottaa huomioon. Seattlen koulut on mitä on ja käytännössä vaihtoehdoiksi jää yksityiskoulu tai kotikoulu. Yksityiskoulu maksaa kymmeniä tuhansia vuodessa ja kotiopettajattareksi musta ei ole. Niin, ja olihan se vähän pienikin... suloinen ja pieni. Mutta ne alkuperäiset vähän aaltoilevat ikkunat. Ehkä me joskus eläkepäivillä sit muutetaan sellaiseen idylliseen kaupunkitaloon.




Illalla käveltiin kasvitieteellisen puutarhan satumetsässä. Se on vuosi toisensa jälkeen yhtä vaikuttava elämys, ne jouluvaloista rakennetut kukat, kasvit ja eläimet. Sääkin oli suosiollinen. Ei satanut, eikä edes ollut kylmä.


Välissä hoidettiin asioita... sellaisia lauantaijuttuja.

kynäotettakin voi juhlistaa


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anna R25. joulukuuta 2015 klo 21.41

    Me ollaan katsottu nyt ensimmäinen ja uusin Jurassic park ja hyvin nuo 5-veet tuntui tajuavan, että se on vain fiktiota.
    Täällä meilläkin cityssä on ihania idyllistä alueita ja taloja, mutta ne koulut ei tosiaan ole niin huippuja kuin täällä suburbiassa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää