Siirry pääsisältöön

arki-iltana

aamukahvista löytyi tänään yllätykseksi sydän


On keskiviikkoilta. Viime yön torkuin vatsatautipotilas kainalossa tultuani töistä tuntia tavallista myöhemmin. Aamulla päätä särki, kirjoitin potilaan opettajalle sähköpostin ja ajoin töihin.

Päivän aikana soitin 47 puhelua, puhuin kymmenien ihmisten kanssa, pyysin erilaisilta lääkäriasemilta ja erilaisista kuvantamisyksiköistä kuvia meidän potilaista. Lähetin lukemattomia ihmisiä tietokonetomografiaan, labraan, keuhkokuvaan tai pet-tt –tutkimukseen. Neuvottelin sairaanhoitajan kanssa onkologin lähettämästä potilaasta ja kävin läpi huomisen 40 potilasta kolmella klinikalla. Pidän työstäni. Mitä enemmän opin, sitä enemmän siitä pidän.

kuka eka ylhäällä - kirjaimellisesti... Tea oli eka, M toka

Vuosia mua tarvittiin kotona. Vuosia mua tarvittiin kotona ja lasten kanssa, enemmän kuin missään muualla. Ne oli tärkeitä vuosia. Oikeastaan ne oli korvaamattomia vuosia.

Nyt tuntuu siltä että vähitellen herään henkiin. Olen taas olemassa. Olen päivä päivältä enemmän minä. En ole vähempää äiti. En ole huonompi äiti. Olen toisenlainen äiti. Tuntuu hyvältä löytää itsensä kaikkien näitten vuosien jälkeen. Tuntuu hyvältä olla taas minä. Väsynyt, mutta silti enemmän minä.

Illalla hakiessani M:aa partiosta pysähdyn O:n luokkahuoneeseen. O:n ope on edelleen töissä ja kysyn voidaanko me jutella. Ope näyttää just siltä kuin kuka tahansa näyttää yrittäessään päästä töistä viimeinkin kotiin ja joku urpo keskeyttää just kriittisellä hetkellä... sanon että halusin vaan kysyä että olisko mun aika lähettää sille sähköpostia ja pyytää palaveria? Ope naurahtaa ja vastaa että joo, kyllä varmaan olis. Lupaan laittaa sille sähköpostia. Illalla K:n oksennusten lomassa kirjoitan O:n opelle sähköpostia, pyydän tapaamista open ja lukiopettajan kanssa.



Huomenna ajan töistä suoraan koululle kuuntelemaan erityisopetuksen ja lukiopetuksen puheenvuoroa. Meidän palaveri on joskus myöhemmin. Huomenna puhutaan asioista ja lapsen tukemisesta ihan yleisellä tasolla.


Tänä iltana ulkona myrskyää. Lasissa on keskiviikkopunkku, joulukuusi näyttää ihanalta. Ruoka kypsyy itsekseen uunissa, M tekee läksyjä tässä vieressä ja jannut leikkii ylhäällä. Martta varastaa joulukuusesta koristeita. Huomenna on torstai ja kohta on taas viikonloppu. 


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää