luento oppimisesta

Istun koulun ruokalassa muutaman kymmenen muun vanhemman kanssa. Kuuntelen luentoa lukemaan oppimisesta ja vanhemman roolista tässä prosessissa. Se on hyvä luento. Puhumassa on lukiopettaja, O:n ope ja toinen Kindereitten opettaja, nainen joka on opettanut 22 vuotta. Ne vertaa lukemaan oppimista puhumaan- tai kävelemään oppimiseen, ja vanhempi opettaja Anna kysyy kuinka moni meistä vanhemmista sanoi lapselle kun se kaatui, että ei noin, kävele paremmin... kävele tasaisemmin tai kävele hitaampaa, kovempaa, suorempaa? Ei kukaan, ja silti lapsen opetellessa lukemaan on kiusaus korjata lapsen suoritusta valtava. Sanoma on selkeä; ”älä korjaa, vaan anna lapsen olla tutkimusmatkailijana lukemisen maailmassa...”

Se on hyvä luento. Se erottelee vanhemman ja opettajan tehtävän. Opettaja opettaa, vanhempi kannustaa. Se on hyvä luento. Se etenee lukemista tukeviin peleihin ja eri tasoisiin kirjoihin. Se ruotii kustantajien kirjaluokitukset ja saa meidät vanhemmat nauramaan niille, se kertoo minkälainen kirja on oikeasti hyvä lukemaanopettelevalle, miten sellaisen tunnistaa ja mistä sen löytää.

Se on hyvä luento. Se kertoo että meidän alakoulussa lukijat erotellaan lukemisen tason mukaan, tasoja on 22. Se kertoo että vaikka lapsi keskimäärin oppii lukemaan 5 vuotiaana on se keskimääräinen ihan yhtä keskimääräistä kuin mikä tahansa muukin keskiarvo... harva meistä on keskiverto; ”normaali”. Ne etenee niihin 22:een lukemisen tasoon. K on A tai B, se lukee jo kirjoja kuvista ja ulkomuistista ja ymmärtää että sanoilla ja kuvalla on yhteys, ne kertoo saman asian. K varmasti lukee vuoden loppuun mennessä.

Jossakin vaiheessa illan luentoa mä huomaan että mua itkettää. Muut kysyy kysymyksiä ja hörähtelee nauramaan. Mä yritän kätkeytyä takin kauluksen taakse kyyneleitten valuessa pitkin poskia. Esitän etten itke. O:n opettaja huomaa ja hymyilee rohkaisevasti. Vastaan hymyyn kyynelten lävitse ja yritän olla itkemättä ääneen. Oikeastaan en edes tiedä miksi mua itkettää, miksi tää on niin iso asia vaikka järjellä tiedän että se oppii kyllä. Se oppii kyllä aikanaan. Oppihan se puhumaankin, ja kävelemään, ja syömään ja... oppi se, vaikka niihin tarvittiin puheterapeuttia, fysioterapeuttia ja toimintaterapeuttia. Kyllä se oppii, ihan varmasti oppii ja silti mua itkettää. Olenko kateellinen?

Lukiopettaja puhuu kuinka lukiryhmäläisiä testataan seitsemän päivän välein. Niitä testataan seitsemän päivän välein, jotta lukiopetusta kohdistetaan varmasti jokaiselle lapselle juuri siihen tarpeeseen mikä lapsella on. Lukiopettaja sanoo että se pystyy kertomaan jokaisesta lukiryhmäläisestä ihan tarkkaan minkä kirjaimen, äänteen, äänneyhdistelmän tai sanan osan kanssa sen oppilailla on vaikeuksia. Onko se sanan ensimmäinen vai viimeinen kirjain? Onko se sanan keskellä oleva kirjain tai kirjaimet? Onko se joku tai jotkut tietyt kirjaimet.

Kun luento päättyy O:n opettaja kävelee mun luokse ja halaa tiukasti. Mä tyrskähdän uuteen kyynelten virtaan. Se lupaa että asiat järjestyy kyllä. Mä tiedän että monet sen oppilaista kirjoittaa jo ja se kertoo mulle ylpeänä että mun lapsi on viimeinkin alkanut käyttämään ihan oikeita kirjaimia, vaikka satunnaisessa järjestyksessäkin kertoakseen kuvaan liittyvän tarinan. Me ollaan yhdessä ylpeitä. Se kertoo että se on nyt oppinut tunnistamaan numerot yhdestä kolmeen ja me ollaan ylpeitä. Se muistuttaa mulle että vaikka pojan edistys on niin hidasta että se tuskin on huomattavaa. Vaikka se ei lukutasolla yllä vielä edes A:han on se kuitenkin edistynyt tänä syksynä ja edistyminen on tärkeintä, ei tehty matka.

Helena kirjoittaa blogissaan siitä miten tärkeäksi hän kokee sen että lapsista kasvaa myös suomalaisia. Huokaan hiljaa ja salaa... Ehkä säälinkin vähän itseäni. Mun tavoite on se että näistä kasvaa edes lukevia ja kirjoittavia ja puhuvia, sama se millä kielellä, kunhan edes jollakin. Kyllä ne suomalaisia on ilman kieltäkin tai kielipuolina. Kyllä niissä silti virtaa suomalainen veri. Kyllä ne silti syö pullaa ja pannaria. Ne rakastaa pinaattilettuja yhtä rajusti kuin inhoavat makaronilaatikkoa. Ne pukee ylpeydellä päälleen suomalaisia vaatteita, syö muumiastoista ja esittelee suomalaiset muumit muillekin. Kieltä niillä ei ole. Tuskin tuleekaan. Alan päästä sen surun ylitse. Ajattelen ettei niistä voiskaan kasvaa sellaisia suomalisia kuin Suomessa kasvaa. Niistä kasvaa eritavalla suomalaisia. Amerikansuomalaisia.

Katsotaan sitä suomalaisuutta tässä rinnalla. Yksi kerrallaan ja lomittain. Se on ihan hyvä näin. Opetellaan ensin tätä yhtä kieltä, sen verran että saadaan eväät enemmälle. Oli se sitten tänä vuonna, ensi vuonna tai myöhemmin. O:n ope lupaa mulle palaverin lukiopen kanssa vielä ennen koulun päättymistä. Mun pienin poika, se joka ei ole vielä koskaan tainnut olla missään ensimmäinen. Se joka on vielkä tosi pieni viisivuotiaaksi.