illalla ennen nukahtamista

se on pelottava elokuva

Aatonaattona me katsotaan yhdessä telkkarista Charles Dickens:in Joulutarinaa, elokuvaa saiturin jouluyön painajaisesta. Tarinan kolmannessa osassa saituri Ebenezer Scrooge kohtaa tulevaisuutensa, kuoleman yksin ja ihmiset jotka ovat lähinnä ehkä helpottuneita kylmäsydämisen ilkimyksen poismenosta. Ebenezer putoaa unessaan omaan hautaansa, jonka pohjalla on miehelle tarkoitettu arkku.

lenkillä me törmättiin maaoravaan

Vähän myöhemmin mulla on kainalossa kuumeinen nuorimies. Mä selailen päivän uutisia tabletilla ja mies virittelee mun kanssa keskustelua; ”Äiti!” – Mmmm...niin, mitä? ”Miksi se Scrooge putos sinne vampyyrin kotiin? – Eiku rakas, se oli hauta-arkku. Meidät kaikki laitetaan sellaiseen sitten kun me kuollaan. ”Miksi?” – No kun se on tapana ja kaikki kuolleet laitetaan arkkuun. ”Laitetaanko meidät sit kans maan alle?” Tässä vaiheessa sen pienen kuumeisen pojan äänessä on hillittyä kauhua ja rivien välistä on helppo kuulla ne lausumattomat sanat siitä miten hän ei ainakaan halua tulla haudatuksi maahan, ei edes kuolleena.

Martta jouluisessa metsässä

Ennen kun vastaan asetellen sanani tarkasti, ehdin yhden silmänräpäuksen ajan katsomaan tilannetta ja sen tietynlaista korniutta ulkoa käsin... Tässä me ollaan – äiti ja poika – keskustelemassa hautaustavoista illalla ennen nukahtamista.

Meillä on aina ollut tapana puhua asioista totuudenmukaisesti. Toki lapsen tasolla, mutta silti totuudenmukaisesti. Tämä sääntö on pätenyt niin uuden elämän luomiseen, maailman pahuuteen kuin nyt tässä keskustelussa kuolemaan.

kirkossa aattona rivillinen suomalaisia

Keskustelun edetessä, se matkaa kirjaimellisesti erilaisiin hautaustapoihin ja jos se maan alle laittaminen herätti pienessä pojassa pientä kauhua ei krematoinnin mahdollisuus tainnut kuulostaa juuri sen paremmalta; ”Siis poltetaan? Ihan oikeesti poltetaan? Siis tuhkaksi? Niin kuin nuotiossa puut?” – Joo, poltetaan tuhkaksi. Mutta kun on kuollut, se ei satu. ”Ootko varma ettei se satu?” – Olen ihan varma. Kun ihminen tai eläin kuolee, ei enää satu.

Tiedän jo seuraavan kysymyksen ennen kuin se pieni kuumeinen poika saa sen ulos suustaan: ”Äiti, kun sä kuolet haluatko sä arkkuun maan alle, vai poltetaanko sut tuhkaksi?” Sen pienen pojan äänessä on edelleen valtaisa hämmennys sekoitettuna johonkin kauhun ja ällötyksen sekaiseen...  Tässä kohdassa joku muu ehkä vaihtaisi jo puheenaihetta, saattaisi todeta ettei näistä sovi puhua, tai ettei asia ole ajankohtainen. Mä ajattelen että vanhemmuuden mukana tulee myös vastuu rehellisyydestä ja siitä että kykenee kohtaamaan lapsen myös silloin kun lapsen kysymykset saattavat aikuisen alueelle joka usein koetaan epämukavaksi, sopimattomaksi tai sellaiseksi että se on parempi sivuuttaa.

Vastaan siis lapselleni. Vastaan parhaan kykyni mukaan. Kerron että minä haluan tulla poltetuksi. Haluan että minut tuhkataan, ja haluan että ne tuhkat sirotellaan tänne pohjoisen Tyynen Valtameren rantaan, sinne missä on aina yhtä kaunista ja ihanaa, jotta saan aina olla siellä teidän kaikkien kanssa, jotta aina kun sinä ja sisaresi tulevat sinne perheineen, voitte ajatella että löydätte minut sieltä. Löydätte minut hiekasta ja tuulesta ja suolaisen meren tuoksusta.

Hetken on ihan hiljaista ja sitten pieni ääni vastaa pimeydestä; ”Äiti? Se kuulostaa kauniilta! Oletko varma ettei se polttaminen satu?” – Olen. ”Lupaatko ettet kuole ihan vielä?” – Rakas. Vasta sitten joskus kun te kaikki olette jo aikuisia. Vasta sitten... Toivottavasti.

Pieni kuumeinen poika sulkee silmänsä ja nukahtaa mun kainaloon herätäkseen jouluaattoaamuun täynnä joulun riemua.