Siirry pääsisältöön

yhdeksän myrskyn viikko

Martta ja sen eka joulukuusi


Viimeisten seitsemän päivän aikana meillä on ollut yhdeksän myrskyä ja oksennustauti. Myrskyjen ja oksennustaudin välillä on tietynlaista samankaltaisuutta sillä useimmiten sen odottaminen on pahempaa kuin itse todellisuus, ja kun se viimein on ohitse voi huokaisten todeta että eihän se nyt kai niin kamalaa kai ollutkaan. Ainakin yleensä.

jannujen puolivuotissynttärikakku on edelleen syömättömänä jääkaapissa


Torstaiaamuna ulkona näytti sotatantereelta, osa kouluista oli suljettu ja meidän koulu lupasi vastaanottaa lapset sähköttömään kouluun. Itse ajelin kaatuneita puita ja katkenneita oksia kierrellen töihin.  Me päästiin helpolla. Meillä oli sähköä, työtä ja koulu. Me ei jouduttu leiriytymään kylmässä talossa niin kuin moni muu.

Mietin tätä odotuksen ja todellisuuden välistä yhteyttä perjantain ja lauantain välisenä yönä tuulen ujeltaessa nurkissa, mun vaihtaessa lasten lakanoita ja tyhjentäessä ämpäriä ännättä kertaa... ”Eihän tää nyt niin kauheeta loppujen lopuksi olekaan.”



Sunnuntaina olin valmis pyörtämään puheeni kun se oksentaminen alkoi uudestaan. Muistin olevani vatsatautinoviisi. Meillä on viimeisten vuosien aikana ollut korkeintaan yhden käden sormilla laskettava määrä vatsatauteja ja nekin on kaikki olleet nopeita ja osuneet korkeintaan kolmeen viidestä. Tälläkin kertaa yksi vältti taudin kokonaan. K:n tauti oli ripeä ja helppo. Mä sairastin perjantaista maanantaihin ja M saman pätkän. Ensimmäistä kertaa elämässäni on vatsatauti kestänyt pidempään kuin vuorokauden.

Viime viikonloppuna jäi väliin kahdet juhlat; naapurin pojan synttärit ja toisen naapurin viinibileet. Viime viikonloppuna jäi väliin tyttöjenilta ja toisten tyttöjen öljybileet. Sunnuntaina jäi välistä kirkko ja lasten joulukonserttiharkat.

tää on ollut tuttu näkymä viimeiset neljä päivää

Oli tässä taudissa jotakin hyvääkin. Martta nautti siitä että se sai maata mun kainalossa neljä päivää putkeen. Kuuma sille tuli, mutta makasi silti. Ja sit K pääsi koulun jälkeen tekemään savitöitä ystävänsä kanssa, kun kerran oli joku joka ehti hakemaan sen M:n kiipeilyn peruuntuessa. Ja sitäpaitsi meillä on nyt pelkästään vastapestyjä vaatteita ja lakanoita. Tähän mennessä M on oksutaudissa ehtinyt vessaan tarvittaessa, tällä kertaa tauti oli sen verran rajunpuoleinen että neitoparka oksensi unissaankin.




Illalla letitin M:lle ”elsa”-letin. Letittäessäni mietin vanhemmuutta ja lapsilta tulevaa palautetta. O seisoi vieressä ja kertoi että se näyttää ihan hirveeltä. M sanoi ettei hän halua koko lettiä ollenkaan, koska enhän mä osaa edes letittää. Otin lopputuloksesta valokuvan, näytin sen tyttärelleni ja sain avoimen hämmentyneen vastauksen; ”Mut sehän on hieno! Mä voin sittenkin pitää tän.” Totesin taas kerran Freddelle etten voi suositella vanhemmuutta herkkänahkaisille tai huumorintajuttomille.  


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän