yhdeksän myrskyn viikko

Martta ja sen eka joulukuusi

Viimeisten seitsemän päivän aikana meillä on ollut yhdeksän myrskyä ja oksennustauti. Myrskyjen ja oksennustaudin välillä on tietynlaista samankaltaisuutta sillä useimmiten sen odottaminen on pahempaa kuin itse todellisuus, ja kun se viimein on ohitse voi huokaisten todeta että eihän se nyt kai niin kamalaa kai ollutkaan. Ainakin yleensä.

jannujen puolivuotissynttärikakku on edelleen syömättömänä jääkaapissa

Torstaiaamuna ulkona näytti sotatantereelta, osa kouluista oli suljettu ja meidän koulu lupasi vastaanottaa lapset sähköttömään kouluun. Itse ajelin kaatuneita puita ja katkenneita oksia kierrellen töihin.  Me päästiin helpolla. Meillä oli sähköä, työtä ja koulu. Me ei jouduttu leiriytymään kylmässä talossa niin kuin moni muu.

Mietin tätä odotuksen ja todellisuuden välistä yhteyttä perjantain ja lauantain välisenä yönä tuulen ujeltaessa nurkissa, mun vaihtaessa lasten lakanoita ja tyhjentäessä ämpäriä ännättä kertaa... ”Eihän tää nyt niin kauheeta loppujen lopuksi olekaan.”

Sunnuntaina olin valmis pyörtämään puheeni kun se oksentaminen alkoi uudestaan. Muistin olevani vatsatautinoviisi. Meillä on viimeisten vuosien aikana ollut korkeintaan yhden käden sormilla laskettava määrä vatsatauteja ja nekin on kaikki olleet nopeita ja osuneet korkeintaan kolmeen viidestä. Tälläkin kertaa yksi vältti taudin kokonaan. K:n tauti oli ripeä ja helppo. Mä sairastin perjantaista maanantaihin ja M saman pätkän. Ensimmäistä kertaa elämässäni on vatsatauti kestänyt pidempään kuin vuorokauden.

Viime viikonloppuna jäi väliin kahdet juhlat; naapurin pojan synttärit ja toisen naapurin viinibileet. Viime viikonloppuna jäi väliin tyttöjenilta ja toisten tyttöjen öljybileet. Sunnuntaina jäi välistä kirkko ja lasten joulukonserttiharkat.

tää on ollut tuttu näkymä viimeiset neljä päivää

Oli tässä taudissa jotakin hyvääkin. Martta nautti siitä että se sai maata mun kainalossa neljä päivää putkeen. Kuuma sille tuli, mutta makasi silti. Ja sit K pääsi koulun jälkeen tekemään savitöitä ystävänsä kanssa, kun kerran oli joku joka ehti hakemaan sen M:n kiipeilyn peruuntuessa. Ja sitäpaitsi meillä on nyt pelkästään vastapestyjä vaatteita ja lakanoita. Tähän mennessä M on oksutaudissa ehtinyt vessaan tarvittaessa, tällä kertaa tauti oli sen verran rajunpuoleinen että neitoparka oksensi unissaankin.

Illalla letitin M:lle ”elsa”-letin. Letittäessäni mietin vanhemmuutta ja lapsilta tulevaa palautetta. O seisoi vieressä ja kertoi että se näyttää ihan hirveeltä. M sanoi ettei hän halua koko lettiä ollenkaan, koska enhän mä osaa edes letittää. Otin lopputuloksesta valokuvan, näytin sen tyttärelleni ja sain avoimen hämmentyneen vastauksen; ”Mut sehän on hieno! Mä voin sittenkin pitää tän.” Totesin taas kerran Freddelle etten voi suositella vanhemmuutta herkkänahkaisille tai huumorintajuttomille.