Siirry pääsisältöön

rajatapaus



Silloin joskus. Silloin joskus, aikana kun vielä asuin Suomessa tapahtui amerikkalaisissa lääkärisarjoissa ja lakisarjoissa kaikkea ihan käsittämätöntä, niin kuin se että lääkärin antaman diagnoosin jälkeen mentiin muualle ja kysyttiin toista mielipidettä. Kai se on Suomessakin nykyään jo arkipäivää.

Sitä toista mielipidettä saattaa meillä klinikalla potilaat kysellä jo ihan klinikan sisälläkin, ja joskus haetaan kolmatta ja neljättäkin mielipidettä. Itsekin olen muutaman kerran niin tehnyt, onhan se yhden lääkärin näkemys kuitenkin vain yhden lääkärin näkemys, ja yksi on konservatiivisempi kuin toinen, ja se toinen on saattanut lukea jonkun tutkimuksen joka sillä ensimmäisellä makoilee vielä työpöydällä.



Noin periaatteessa olen sitä mieltä että keskimäärin meidän terveydenhoitopalvelut on ihan kärkikastia. Niin ei ole kaikkialla Yhdysvalloissa, niin ei ole kaikissa kaupungeissa, niin ei ole edes kaikkialla tässä osavaltiossa. Me nyt satutaan asumaan metropolialueella, jonka yliopiston lääkätieteen laitos sattuu olemaan koko maan tasolla kymmenen kärjessä. Meille hakeudutaan hoitoon niin Alaskasta, Idahosta kuin Montanastakin. Oregonista osa lentää Kaliforniaan, osa meille. Länsirannikon ranking on kuitenkin; Stanford, University of California – San Francisco ja kolmantena University of Washington – Seattle.

UW School of Medicine


Mihin mä tällä stoorilla oon menossa, no siihen kun me eilen oltiin siellä ortopedillä. Siihen että jannun jalasta otetaan kuvat ja radiologi kyselee uteliaana että mitä sille oikein kävi. Sanon että se kolaroi koiran kanssa, ja radiologi toteaa et mahtoi olla mälli. No niin oli. Sit me odotetaan ortopediä, se tulee huoneeseen ja katsoo meidän kanssa kuvia ja sanoo tulevansa kohta takaisin... Sit se tulee takaisin ja sanoo et tää on vähän rajatapaus. – ”Ai kivaa... rajatapaus, siis miten?” – No kun jos siinä murtumassa on yli viiden asteen kulma se pitäis murtaa uudestaan ja asettaa paikoilleen. 

Kolmen viikon kohdalla uutta luuta on jo paljon. Katsotaan miltä se näyttää seuraavan kolmen viikon päästä.


Rajatapaus. Ortopedi on sitä mieltä et koska se on vasta viis, sen luu korjaa aikaa myöten itse itsensä. Mä kohauttelen kulmiani ja vääntelen käsiäni. Mua ei tosiaankaan innosta ajatus siitä että se nukutetaan, jalka murretaan uudestaan, kipsataan ja kaikki aloitetaan alusta – kera leikkaushaavan. Ei mua kyllä kauheesti innosta sekään että jalka jää pysyvästi vinoksi. Luotanko että aika korjaa ja luu kasvaa lopulta suoraksi? Haluaisin luottaa, se tuntuu hellemmältä vaihtarilta. Mutta mitä jos se luutuukin pysyvästi vinoon? Mitä jos se ei koskaan enää juokse? Ei siitä ammattiurheilijaa muutenkaan tulis, mutta mitä jos se haittaa sitä aina? Olisko aika kysyä taas sitä toista mielipidettä?

Maanantaina – ihan vaan sen pienen äänen hiljentämiseksi – saatan soittaa muutaman puhelun ja kysyä... pyytää katsomaan ne kuvat... leikataanko vai eikö? Ei leikata... Eihän?




Kommentit

  1. No aika pahan pisti lääkäri. Varmaan tosiaan ihan hyvä pyytää se toinen mielipide. Tsemppiä äidille ja potilaalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän