Siirry pääsisältöön

tennistä, kahvia ja omaa aikaa

onneks lauantaitennis on lähellä


Lauantaiaamuna M pelaa tennistä ja mulla on aikaa kirjoittaa odottaessa. Seuraan sivusilmällä miten ne lämmittelyksi juoksee ympäri tenniskenttää. Ulkona paistaa aurinko ja seitsemän aikaan Martan kanssa metsässä ilman täytti keväinen lintujen kilpalaulanta kevätkukkien työntäessä versojaan mullasta. Kevät on pitkä, se ei vain tunnu pitkältä. Viime viikolla joku jossakin julkaisi listan kevään pituudesta eri osavaltioissa ja tämä meidän kevät vei voiton... Kevät alkaa helmikuun kolmannella viikolla ja loppuu vasta heinäkuun toiseen viikkoon.

En osaa sanoa onko meidän lauma tosissaan aina sairastanut näin paljon vai onko tämä talvi ollut poikkeuksellinen. Näppituntumalla sanoisin että ne ei ole koskaan olleet näin valtavan paljon kipeinä, mutta niinhän se lastenlääkärikin sanoi, että tämä talvi on ollut kategorisesti kamala – siis tautinäkökulmasta. Viimeisten kuukausien aikana meidän perheeseen on ilmestynyt käytännössä uusi tuttavuus – korvatulehdus. Sitä onkin sit podettu vuorotellen ja peräkkäin, ei vahingossakaan yhtä aikaa. Antibiootteja on syöty enemmän kuin ikinä, ja kun nuhakausi viimein helpotti, siirryttiin allergiakauteen niin töissä kuin kotonakin. En voi olla pohtimatta onko niissä perheissä joissa antibiootteja syödään kevyemmin perustein penisilliinistä kasvanut tänä talvena d-vitamiiniin verrattavissa oleva ravintolisä? M syö toista kuuriin talven aikana – allergian aiheuttamaan poskiontelotulehdukseen. K syö toista kuuriaan, talven toiseen korvatulehdukseen. O on syönyt ”vasta” yhden satsin vaaleanpunaista litkua - korvatulehdukseen. 

Allergian myötä ventolinesta on taas tullut osa M:n arkea, kortisoni nenäsuihkeen ja allergialääkkeen kanssa sulassa sovussa. K:n allergiat alkanee pian, tai ehkä tää korvapöpökin on alkanut allergian aiheuttaman sitkeän liman saattelemana. Kuka tässä enää pysyy edes mukana.

perjantaina meitä arvostettiin


Työtätekevän vanhemman mututuntumalla. Joku on sairaana koko ajan... lapsi, lapsi, lapsi, äiti, lapsi, äiti, lapsi, lapsi, lapsi, äiti. Kulunut viikko on ollut ensimmäinen ehjä viikko naismuistiin. Sellainen ettei yhtenäkään päivänä ole tarvinnut jäädä kotiin, tulla myöhässä tai lähteä aikaisin jonkun sairauden tai lääkärin takia. Fredde sen sijaan on juossut kahden potilaan kanssa lääkäreissä tälläkin viikolla.

tiistaina säädettiin niitten keksitilausten kanssa


Tällä viikolla torstai oli se kaoottisin. Se päivä kun huumori meinas totaalisesti loppua kesken...

07:00 palaveri – teemana rekrytointiprosessin kehittäminen
08:30 normaali työpäivä alkaa
10:30 klinikkakoordinaattori, klinikanjohtaja ja potilaskoordinaattori haastattelee mahdollista uutta työntekijää.

Periaatteellisella tasolla tän yllämainitun tapahtuman ei pitäis koskettaa mua millään tavalla, mutta... samaan aikaan mun työpari ilmoittaa että sillä on huono olo ja se menee pienelle levolle. Mä lupaan hoitaa sen hommia sillä välin. Paitsi että; puhelin soi taukoamatta, lääkärit haluaa sitä ja tätä ja tota ja jostakin kävelee klinikalle sisään lauma ihmisiä jotka päätyy mun toimistoon ja ilmoittaa että ne haluaa varata ajan. Hoidan siis yhden miehen putiikissani koko klinikan sisääntulevaa puhelinliikennettä, ajanvarausta ja uuden potilaan sisäänottohaastattelua. Mun oma puhelin piippailee tekstareita siltä työtoverilta joka nyt oksentaa jossakin meidän tutkimushuoneista ja pyytää mua apuun... en pääse. 

11:30 miehitys klinikalla on yhtä tyyppiä kevyempi ja päivä jatkuu enemmän tai vähemmän kaoottisena. Yksi lääkäreistä on miltei tunnin jäljessä aikataulustaan ja ymmärrettävästi sen asiakkaat on enemmän tai vähemmän nihkeinä tilanteesta. 

16:30 lauma saapuu jakamaan partiolaiskeksejä niitä tilanneille. Mä rahastan ja M toimittaa paketteja. Fredde sanoo että liikenne on täysin katastrofaalinen... Kiva. Katastrofaalisessa liikenteessä mun työpaikalta lasten koululle saattaa hyvinkin mennä sen 25 minuutin sijasta 95 minuuttia. Meidän piti olla lasten koululla kuuteen mennessä tiedetapahtumassa vapaaehtoisina.

valmiina jakoon - keksejä


19:00 me ollaan viimein siellä koululla. Vapaaehtoisiksi meitä ei enää tarvita, mutta M saa kierrellä kavereittensa kanssa ja mä maksan neidon partioleirin.


20:00 ollaan viimeinkin kotona. Olen lähtenyt liikenteeseen liki 14 tuntia aiemmin. Keittiön pöydällä odottaa kolme lounaslaatikkoa purkamista ja pesua. M valittaa että se voi huonosti, koiraparka on täysin laiminlyöty ja ainoa asia mitä mä osaan ajatella on et haluan vaan mennä nukkumaan. 

eilen illalla käytiin työjengillä työpäivän jäkeen olusilla.


Josko ensi viikolla sit...

Maanantaina O:lla on ortopedi. Se on onneksi niin aikaisin aamulla että ehdin töihin ajoissa. Fredde sen sijaan joutuu hakemaan pojan multa töistä ja viemään sen kouluun. Kaikeksi onneksi mun lauma on meillä töissä vähän kuin klinikan lemmikkejä ja kaikista on kivaa jos yksi, kaksi tai kolme kolmesta vähän hengailee klinikalla. 



Kommentit

  1. Kiitos mahtavasta ja koskettavasta blogistasi! Olen lukenut blogejasi kuukausitolkulla läpi ja saanut parasta vertaistukea kuin mistään muualta. Minua kiinnostaisi, miten autisminkirjo ilmenee teillä tänä päivänä (esim. kotona, koulussa, kavereiden kanssa)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista :) Ihan varmasti palaan tähän aiheeseen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän