Sunnuntaiaamuna M
herää ihan liian aikaisin. Illalla se sai valvoa lastenvahdin kanssa ja oli
nukkumassa vasta kymmenen jälkeen. Se oli innoissaan koska siltä lähti illan
aikana hammas ja se odotti hammaskeijua... keiju kävi vaikka hammas ehti
illalla jo hukkuakin, M herää ennen seitsemää kurkistamaan tyynynsä alle. Se
kiipeää kolikoittensa kanssa meidän sänkyyn ja hypistelee niitä mun nukkuessa
jonkinlaista puoliunta. Kolikoitten lisäksi mun korviin kantautuu poikien
leikkien ääni niitten huoneesta. Mua väsyttää ja kiroilen hiljaa mielessäni.
En jaksa nousta,
en jaksa nousta, en kertakaikkiaan jaksa enkä halua nousta. Kysyn M:lta voikso
se viedä pojat alakertaan katsomaan telkkaria... Mulla ei käy mielessäkään että
tää suunnitelma vois onnistua ja kun seuraavan kerran katson kelloa puoliyhdeksältä
olen ensin hämmentynyt ja sen jälkeen kauhuissani. Talo on hiljainen, tiedän
että hälytin on päällä... niitten on pakko olla edelleen sisällä.
Alakerran
sohvalla makaa kolme lasta peiton alla. M on tarjoillut seurueelle mun
proteiinipatukat ja laatikollisen muropatukoita – sopii. Juomana niillä on
ollut vettä. Niillä oli kuulemma nälkä, varmasti. Pyyhin muruset pöydältä ja
laitan ne käärepaperin palaset, jotka eivät olleet löytäneet tietään roskikseen,
roksikseen. Aamiainen oli selkeästi tarjoiltu keittiössä eikä yksikään ollut
kärränyt ruokaansa ulos keittiöstä. Olen ylpeä laumastani, olen ylpeä M:sta...
mun iso tyttö. En oleta että tästä tulee tapa, en oleta saavani nukahtaa
uudestaan jokainen viikonloppu, mutta tiedän kuitenkin että niinkin voi käydä.
Me ollaan tultu siihen pisteeseen jossa sekin on mahdollista.
Mun pitäis
varmaan kirjoittaa kiitoskirje sille lääkefirmalle joka kehitti M:n lääkkeen.
Paljon on muuttunut sen jälkeen ja me edelleen tutustutaan tähän uuteen lapseen.
 |
| "me riding bike butterfly" |
Kommentit
Lähetä kommentti