Siirry pääsisältöön

aika rientää

Sunnuntaiaamuna M herää ihan liian aikaisin. Illalla se sai valvoa lastenvahdin kanssa ja oli nukkumassa vasta kymmenen jälkeen. Se oli innoissaan koska siltä lähti illan aikana hammas ja se odotti hammaskeijua... keiju kävi vaikka hammas ehti illalla jo hukkuakin, M herää ennen seitsemää kurkistamaan tyynynsä alle. Se kiipeää kolikoittensa kanssa meidän sänkyyn ja hypistelee niitä mun nukkuessa jonkinlaista puoliunta. Kolikoitten lisäksi mun korviin kantautuu poikien leikkien ääni niitten huoneesta. Mua väsyttää ja kiroilen hiljaa mielessäni.



En jaksa nousta, en jaksa nousta, en kertakaikkiaan jaksa enkä halua nousta. Kysyn M:lta voikso se viedä pojat alakertaan katsomaan telkkaria... Mulla ei käy mielessäkään että tää suunnitelma vois onnistua ja kun seuraavan kerran katson kelloa puoliyhdeksältä olen ensin hämmentynyt ja sen jälkeen kauhuissani. Talo on hiljainen, tiedän että hälytin on päällä... niitten on pakko olla edelleen sisällä.

Alakerran sohvalla makaa kolme lasta peiton alla. M on tarjoillut seurueelle mun proteiinipatukat ja laatikollisen muropatukoita – sopii. Juomana niillä on ollut vettä. Niillä oli kuulemma nälkä, varmasti. Pyyhin muruset pöydältä ja laitan ne käärepaperin palaset, jotka eivät olleet löytäneet tietään roskikseen, roksikseen. Aamiainen oli selkeästi tarjoiltu keittiössä eikä yksikään ollut kärränyt ruokaansa ulos keittiöstä. Olen ylpeä laumastani, olen ylpeä M:sta... mun iso tyttö. En oleta että tästä tulee tapa, en oleta saavani nukahtaa uudestaan jokainen viikonloppu, mutta tiedän kuitenkin että niinkin voi käydä. Me ollaan tultu siihen pisteeseen jossa sekin on mahdollista.


Mun pitäis varmaan kirjoittaa kiitoskirje sille lääkefirmalle joka kehitti M:n lääkkeen. Paljon on muuttunut sen jälkeen ja me edelleen tutustutaan tähän uuteen lapseen.

"me riding bike
butterfly"

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää