perjantai 11. lokakuuta 2013

munkki ja sen kaveri

Pitempään mun blogia tai blogeja jo ehkä muistaakin, mutta Autismiklinikan jono on periaatteessa pitkä ja kankea... jo sinne soittaminen on vaikeeta, jätät viestin puhelinvastaajaan ja joku soittaa toivottavasti takaisin viikon kuluessa. Keskimääräinen jonotusaika on 9-12kk ensimmäiseen tapaamiseen. M:n kanssa me odotettiin ekaa aikaa kolmisen viikkoa, siis kolme viikkoa siitä päivästä kun nähtiin lääkäri ja soitin sinne puhelinvastaajaan, meillä oli aika klinikalle - kolmen viikon päähän. En edelleenkään ymmärrä miten se on mahdollista, muuten kuin siten että se meidän silloinen ”second opinion” – ja entinen lastenlääkäri – sattui olemaan University of Washingtonin professori ja opettaja siinä samaisessa Lastensairaalassa, jonka osa Autismiklinikka on. Edelleen olen puolihiljaa tapahtuneesta silloin kuin puhutaan paikan muitten asiakkaitten kanssa, nolona siitä että me selkeesti päästiin pitkän jonon ohitse.

O pääsi sisään ikäänkuin M:n jatkeena. Se tutkittiin suoraan psykiatritiimin toimesta, ilman esitapaamisia tai odottelua, ja todettiin lähinnä vähän hitaanlaiseksi ja aika paksuksi – psykiatrin sanat, ei mun.

K:ta ei silloin sen kummemin tutkittu, olihan se periaatteessa kehityksellisesti ajan tasalla, vilkas, yli- ja yltiösosiaalinen... Periaatteessa K olis siis pitänyt ilmoittaa siihen samaan 9-12kk:n jonoon kuin kaikki muutkin. Tänään kuitenkin tapaamisen lopuksi puhuin asiasta M:n erikoissairaanhoitajalle Autismiklinikalle, sanoin että koulupiirin mielestä se pitäis testata, sanoin että me ollaan aina pidetty sitä vaan ylivilkkaana ja sanoin olevani vähän kädetön tän asian kanssa... En kertonut että se puree, tai että sillä on liuta apuvälineitä käytössä. Iltapäivällä sain puhelun Autismiklinikalta ja nyt K:lla on aika sinne viikon päästä tiistaina. Mietin vaan et miten meillä taas kävi tällainen munkki, että se M:n erikoissairaanhoitaja oli vaan sitä mieltä että vuoden jono olis meille turha stressi, ja parempi selvittää asia mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.


Sit mietin sitä et miten se meidän uusi perhelääkääri mun kipulääke – Panacod – reseptiä uusiessaan tuli kysyneeksi et haluaisinko mä kenties pärjätä ilman... Joo, kiitos mielelläni! Takana viitisentoista vuotta narkoottisilla kipulääkkeillä, kolme neurokirurgia, kourallinen ortopedejä, nelisen fysiatria, lukematon määrä fysioterapeuttien jumppaohjeita ja kiropraktikkoja ja sen seitsemän sortin noitatohtoreita... Ymmärrettävästi olin vähän skeptinen, vaikka toki halukas kokeilemaan. Kävin siellä selän ja hartioitten huollossa – siis perhelääkärillä – pari viikkoa takaperin ja sen jälkeen kävin lapun kanssa hakemassa ne homeopaattiset lääkkeet... kertaakaan en ole tarvinnut narkoottista kipulääkettä sen jälkeen, satunnaisesti Panadolia, sitäkin lähinnä päänsärkyyn. 

posti toi mulle uudet hyväntekeväisyyshelmet

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.