Siirry pääsisältöön

laiskanpulskeana

Mun ei oikeastaan tee mieli tehdä yhtään mitään, tai siis... mun tekee mieli istahtaa sohvalle, avata telkkari ja tuijottaa jotain ihanaa elokuvaa ja sen jälkeen seuraavaa ja sit sitä seuraavaa ja... en mä edes tiedä mitä mä haluisin katsoa, ja ehkei sen tarvitsis edes olla mitenkään erityisen ihana tai nostattava tai kantaaottava... se vois vaan olla, hätätilassa vaikka joku typerä päiväsarja ”wife swap” tai ”teenage mom”. Mua vaan huvittais olla tekemättä yhtään mitään, olla kuulematta enää yhtään ”but mom”:ia...

Oikealla puolella on läjä papereita. Se sisältää M:n kotitehtävälistoja, mun papereita, O:n koulupapruja, K:n papereita ja kaikkea sekalaista. Tänään niitä kotitehtäviä tulee sille läjä lisää. Pitäis soittaa lastenlääkäriasemalle niitten laskutuksesta ja täyttää äänestyslipuke ja...

papruja ja laskuja ja antibioottivoide ja yliviivaustussi ja tarralappuja... ainakin
vaalit on taas tulossa ja kauppakin ottaa kantaa...

no KYLLÄ!


Mun vasemmalla puolella on kirja – Nursing Assistant, A Nursing Process Approasc, Basics – ja mun pitäis jatkaa siitä mihin jäin. Eilen illalla kahlasin läpi iho-ongelmien ja tänään M:n ollessa psykologilla kävin läpi sydän- ja verisuonitaudit ja hengityselinsairaudet. Seuraavaksi olis vuorossa tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet. Sen lisäksi mun pitäis miettiä sitä presentaatiota autismista, siis koulutehtävää... etsiä tietoa ja lähteitä ja kirjoittaa ja piirtää ja vääntää ja kääntää ja lopuksi tunkea kaikki powerpointiin. Edelleen pitäis saada itsensä ilmoitettua sille englanninkurssille tammikuussa ja käytyä otattamassa itsestään valokuva harjoittelupaikkaa varten.




Koneella olis kasapäin sähköposteja, ja sit pitäis laittaa palaveripyyntöä M:n opettajille ja tilannepäivitystä K:n tiimille – siitä klinikkakeikasta – ja pohtia kaikkien kolmen Halloween Partyjä ja... soittaa mun lääkärille ja hakea seuraava hepatiittipiikki ja toinen vesirokkorokotus, ja ehkä vähän laittaa noita hartioita taas järjestykseen. Pitäis ruveta järjestämään lasatenhoitoa harjoittelupäiville ja huomenna olis vuotuiset kummitusjuhlat Sen Toisen Koululaisen luona ja mua stressaa jo etukäteen valvominen ja sunnuntai ja väsyneet lapset. Olis kivaa tavata ihmisiäkin ja samalla musta tuntuu että oon niin nuupahtanut etten jaksa puhua edes L:n kanssa. Mä haluun vaan olla, rauhassa ja yksin.




Logistinen painajainen alkaa maistumaan puulta. Aamulla mulla on aikaa hoitaa asioita kodin ulkopuolella yhdeksästä yhteentoista ja sit taas kahdentoista jälkeen. Nyt just voisin lykätä toki lapsoset autoon ja lähteä vimään ja tuomaan ja hoitamaan... vaan en viitsi. Kaduttaa jo sekin et lupasin hakea M:n koulusta vaikka tiedän et sillä on isoja papereita tuotavana kotiin. Musta olis ihanaa järkkäilla lapsille leikkideittejä tai tehdä jotain repäisevää mut aina pitää olla jossakin... koulussa, koululta, kouluun... terapiassa, terapiaan tai terapiasta. Voisko noita lapsukaisia pikakasvattaa vähän? Sen verran vaan et ne olis taas kaikki samassa koulussa ja kävis sitä kouluaan samaan aikaan? Ei sen enempää tarvitsis... 

se on kohta kokonaan ilman hampaita


Ja sit mä haluaisin siirtyä aikajanalla lopputyön ja loppukokeen ylitse ja hypätä vielä joulukuun puoliväliin ja siihen, että se osavaltiotason sertifikaatiokoekin olis tehty - toivon mukaan myös läpäisty. Siihen asti kun lähinnä odotan että taivas putoaa niskaan... tai että unohdan jotakin oleellista, niin kuin sen että annetaanko se soittokello potilalle ennen vai jälkeen käsienpesun silloin nkun on laitettu potilaalle sukat jalkaan - osavaltiokokeessa se voi olla, ja onkin,  hylkäyksen paikka, jos järjestys on väärä... 

ennen vai jälkeen?
L:n ostamat ihanat tulppaanit

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi