Siirry pääsisältöön

kuka voitti taistelun, vai voittiko kukaan?

Marika kirjoittiomasta ruokasäpsystään ja kysyi miten meidän säpsyn kävi... Lähtötilanne oli se, että lapset ruokittiin lastenruualla ja vanhemmat söi omansa sit joskus. Lasten ruokiin luettiin kananuggetit - yök – juustopizza, maapähkinävoileivät ja mac & cheese. Lisukkeena omenanlohkoja, omenasosetta, jugurttia ja kirjava variaatio muropatukoita. M on oma lukunsa ja on sitä edelleen.

Mikä sit on muuttunut elokuusta, nyt kun lähennellään jo marraskuuta? Mä aloitin sen kouluni syyskuussa, ja me ei siis edelleenkään syödä lasten kanssa kuin viikonloppuisin mutta syödään siis yhdessä ja saman pöydän ääressä edes silloin. Olen lakannut miettimästä asiaa siltä kantilta et mitä ne söis, vaan tarjoan mitä tarjoan ja joskus kelpaa ja joskus ei, jos ei kelpaa niin saa jatkaa matkaansa nälkäisenä. Useimmiten ruoka on samaa, tai variaatio samasta kuin mitä me itse syödään. Edellämainitusta lastenruokalistasta on jäljellä kaksi jäkimmäistä, ja niitäkin tarjoillaan korkeintaan satunnaisesti. Juustopizza ei nykymittapuulla ole ruokaa - paitsi lounaaksi - ja kananuggetit on vaihtunut vähemmän prosessoituun kanaan.

Maanantai: grillibroileria ja ranskalaisia – arvatenkin menestys
Tiistai: spaghetti carbonara (ihan sipulilla ja pippurilla) – kaikki kolme söi
Keskiviikko: calzone pepperoni ja italialaisella makkaralla – O tykkäs, K söi
Torstai: chicken parmigiana (leivitetty kanafile, pastaa ja marinarakastiketta) – menestys
Perjantai: kinkku-katkarapupizza – O tykkäs ja söi kaks palaa, K söi, M istui yläkerrassa murjottamassa

Nyt jälkikäteen katsottuna on todettava että melko italialaispainotteinen viikko... lisukkeena porkkanoita, tomaattia, omenaa... Makaronilaatikosta ne ei edelleenkään tykkää, lohikeitto oli kidutusta, chicken pot pie epäilyttävää. Kuitenkin kaikkea maistetaan, joskus tykätään ja toisinaan ei. Yksi kokonainen viikko harjoiteltiin tomaattikeittoa ja K on ainoa, joka ei sitä edelleenkään syö. Lounasleivän väliin voi nykyään lykätä kinkkua ja juustoa, tomaatin ne syö edelleen mieluummin siinä rinnalla ja salaatti on edelleen yök.

Käytännössä ollaan jouduttu toteamaan, että useimmiten ruokailutilanne sujuu huomattavasti paremmin jos M syö erikseen eikä pääse kertomaan jannuille ettei ruokaa kannata syödä. O syö siis nykyään melkein mitä vaan, K on edelleen se tavislapsi joka mieluiten syö niitä lasten perusherkkuja ja M on edelleen M.


Loppuyhteenvetona sanoisin että kannatti, M:kin on oppinut edes maistamaan vaikkei se M:n etukäteen tehtyä päätöstä käännäkään. Kiitospäiväpöydässä tulee olemaan kiitospäiväruokia ja joulupöydässä jouluruokia. Etukäteen osaan jo arvella että kalkkuna kelpaa ja kinkku ja eiköhän O syö myös joulukalat, ainakin jos sisko ei ole vieressä muistuttamassa ettei kalaa kertakaikkiaan voi syödä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...

kuusitoista

Tiesin että tässä kävisi näin ja silti ne väkisin esiin puskevat kyyneleet pääsivät yllättämään. Sellainen sekoitus iloa, onnea, ylpeyttä ja luopumisen tuskaa uuden ajanjakson edessä. Minun lapseni, minun ihana, ihana lapseni. Minä. Rakastan sinua niin ettei siihen löydy edes sanoja, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Sinä. Minun rakas, rakas lapseni. Tättähäärä. Minä muistan kuinka silloin kauan sitten takerruit minuun lastensairaalan ovella terapeutin päättäväisesti kantaessa sinut sisälle. Minä jäin ulos ja itkin. Minun koko kehoni halusi josta sinun perääsi, tuntui kuin joku olisi repinyt irti osan minua. Minä muistan kuinka kuljit hattu keikkuen eskarin orientaatioon ja me seurasimme perästä. Minä muistan. Minun koko kehoni muistaa.  Keskiviikkona sinä täytit kuusitoista. Tulit vähän unenkarheana alakertaan, halasit ja moiskautit pusun ensin minulle, sitten isälle. Hymyilit kun näit sinulle katetun aamiaisen ja ojensit läppärisi isälle sanoen: ”Tekisin itse, mutta tartten sun aj...