Siirry pääsisältöön

kuka voitti taistelun, vai voittiko kukaan?

Marika kirjoittiomasta ruokasäpsystään ja kysyi miten meidän säpsyn kävi... Lähtötilanne oli se, että lapset ruokittiin lastenruualla ja vanhemmat söi omansa sit joskus. Lasten ruokiin luettiin kananuggetit - yök – juustopizza, maapähkinävoileivät ja mac & cheese. Lisukkeena omenanlohkoja, omenasosetta, jugurttia ja kirjava variaatio muropatukoita. M on oma lukunsa ja on sitä edelleen.

Mikä sit on muuttunut elokuusta, nyt kun lähennellään jo marraskuuta? Mä aloitin sen kouluni syyskuussa, ja me ei siis edelleenkään syödä lasten kanssa kuin viikonloppuisin mutta syödään siis yhdessä ja saman pöydän ääressä edes silloin. Olen lakannut miettimästä asiaa siltä kantilta et mitä ne söis, vaan tarjoan mitä tarjoan ja joskus kelpaa ja joskus ei, jos ei kelpaa niin saa jatkaa matkaansa nälkäisenä. Useimmiten ruoka on samaa, tai variaatio samasta kuin mitä me itse syödään. Edellämainitusta lastenruokalistasta on jäljellä kaksi jäkimmäistä, ja niitäkin tarjoillaan korkeintaan satunnaisesti. Juustopizza ei nykymittapuulla ole ruokaa - paitsi lounaaksi - ja kananuggetit on vaihtunut vähemmän prosessoituun kanaan.

Maanantai: grillibroileria ja ranskalaisia – arvatenkin menestys
Tiistai: spaghetti carbonara (ihan sipulilla ja pippurilla) – kaikki kolme söi
Keskiviikko: calzone pepperoni ja italialaisella makkaralla – O tykkäs, K söi
Torstai: chicken parmigiana (leivitetty kanafile, pastaa ja marinarakastiketta) – menestys
Perjantai: kinkku-katkarapupizza – O tykkäs ja söi kaks palaa, K söi, M istui yläkerrassa murjottamassa

Nyt jälkikäteen katsottuna on todettava että melko italialaispainotteinen viikko... lisukkeena porkkanoita, tomaattia, omenaa... Makaronilaatikosta ne ei edelleenkään tykkää, lohikeitto oli kidutusta, chicken pot pie epäilyttävää. Kuitenkin kaikkea maistetaan, joskus tykätään ja toisinaan ei. Yksi kokonainen viikko harjoiteltiin tomaattikeittoa ja K on ainoa, joka ei sitä edelleenkään syö. Lounasleivän väliin voi nykyään lykätä kinkkua ja juustoa, tomaatin ne syö edelleen mieluummin siinä rinnalla ja salaatti on edelleen yök.

Käytännössä ollaan jouduttu toteamaan, että useimmiten ruokailutilanne sujuu huomattavasti paremmin jos M syö erikseen eikä pääse kertomaan jannuille ettei ruokaa kannata syödä. O syö siis nykyään melkein mitä vaan, K on edelleen se tavislapsi joka mieluiten syö niitä lasten perusherkkuja ja M on edelleen M.


Loppuyhteenvetona sanoisin että kannatti, M:kin on oppinut edes maistamaan vaikkei se M:n etukäteen tehtyä päätöstä käännäkään. Kiitospäiväpöydässä tulee olemaan kiitospäiväruokia ja joulupöydässä jouluruokia. Etukäteen osaan jo arvella että kalkkuna kelpaa ja kinkku ja eiköhän O syö myös joulukalat, ainakin jos sisko ei ole vieressä muistuttamassa ettei kalaa kertakaikkiaan voi syödä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi