Siirry pääsisältöön

äitiydestä, onnesta ja vertaistuesta

Selailen töissä kahvitauolla puolihuolimattomasti puhelimesta nettiä... katson mistä vertaistukipalstojen äidit juttelee keskenään ja totean taas kerran että äiti on toiselle äidille susi. Kai siihen joskus syyllistyy itsekin, kirjoitettuna se näyttää kurjalta. Yksi pyytää apua, sitä kuuluisaa vertaistukea, ja vastauksista paistaa liian usein vastaajan itsetyytyväisyys... ”Meillä ei koskaan ole ollut moisia ongelmia...” ”Mun äitiys on ainakin yhtä auringonpaistetta ja pikku kullannuput maailman parhaita” Voiko kukaan meistä äideistä ihan rehellisesti, käsi sydämellä, katsoa peiliin ja todeta ettei koskaan ole joutunut laskemaan sataan, ettei kertaakaan ole korottanut ääntään, tuntenut itseään yksinäiseksi, kaivannut omaa aikaa. Onko oikeasti tosiaan olemassa äitejä joiden mielestä lapset on aina parhaassa iässä? Ikinä matkustaminen, autoilu, kyläily, lähteminen, ulkoilu ei ole ollut haastavaa... äitiys on jokaisena hetkenä ollut kaikkien toiveiden täyttymys? Elämä on lapsen syntymän hetkestä ja oikeastaan jo odotusaikana ollut pelkkää auringonpaistetta.

Eikö vertaistuen tarkoitus olo tukea? En nyt tarkoita että tarvitsee hypätä sinne toisen suohon ja rämpiä niissä syvissä vesissä lopulta hukkuen yhdessä. Mutta onko vertaistukea pönkittää omaa erinomaisuuttaan, suloisia lapsiaan ja elämän suurinta onnea? Katsokaa kaikki... kyllä mulla menee niin hyvin. Usein tunnustan itsekin miettiväni että miks toi nyt noin tekee tai miksi se ei tee niin tai näin, itse kun tekisin toisin. Vastaavasti mullekin tarjotaan niitä hyväätarkoittavia ehdotuksia, jotka tiedän jo ajatuksen tasolla kuolleena syntyneiksi ilman erillistä kokeiluakin... Usein neuvoja ei muista, tiedä tai tule ajatelleeksi että M:n käyttöjärjestelmä on erilainen. Parhaan tuen ja toimivimmat neuvot kun olen saanut vertaisiltani, toisten erityisten vanhemmilta.

Autism Awareness

Jos kerron, että meidän kaikki kolme lasta nukkuu meidän makkarissa. Ei tilan puutteen takia, tai pyhästä uskosta perhepetiin, vaan puhtaasti siksi että näin meillä kaikki saa nukuttua yönsä. Ei mua lohduta jos joku kertoo että heidän lapsensa on nukkuneet omissa sängyissään syntymästään lähtien vailla ongelmia. Pojat kun nukkuivat omassa huoneessaan pari vuotta. Siihen asti kunnes lakkasivat nukkumasta ja me vanhemmat arvotimme omat unemme tärkeämmiksi. Jos kerron että M nukkuu todennäköisesti vielä aikuisenakin meidän välissä potkien mua unissaan., en saa apua siitä että jonkun toisen lapsi ei ole koskaan ollut niitten sängyssä. Meillä tähän ratkaisuun päädyttiin sen jälkeen kun M oli viikkoja itkenyt omassa sängyssään jomman kumman meistä vahemmista istuessa siinä sängyn vieressä tassuttelemassa. Välillä oli vaihe kun se lakkasi huutamasta omassa sängyssään, mutta heräsi kymmeniä kertoja yössä... ei viikkoja tai kuukausia vaan enneminkin vuosia. Lopulta oli pakko nukkua.

Mun lasta ei voi motivoida tarralla, sitä ei voi motivoida karkilla tai rahalla, sitä ei voi uhkailla lelun, telkkarin, rahan menettämisellä, tai voihan sitä mutta lopputulos on valitettavan köyhä. Reilussa kuudessa vuodessa olen oppinut että M:n motivaatio on sisäsyntyistä, ja jos se puuttuu ei sitä voi ulkoisesti luoda. Olen oppinut että lasten kanssa kyläily oli pitkään raskasta ja edelleen on tilanteita joissa mieluummin valitsen jäädä kotiin. Olen oppinut että on paikkoja joihin meitä ei enää kutsuta. Ymmärrän senkin. Joku kysyi taas pottailuvinkkejä, tarjosin eioota, en ole opettanut kuivaksi yhtäkään näistä kolmesta. Tutit lähti niin että ne otettiin pois eikä kukaan sen koommin perään itkenyt. Sekin oli kai enemmänkin lapsista lähtevää kuin mun oman vanhemmuuden erinomaisuudenosoitus. Nyt seuraan viereltä ystävän liki nelivuotiaan raastavaa eroa tutistaan, en osaa neuvoa – kuuntelen.


Muistan poikien vauvavuoden työläänä, M:n vauvavuosi taas lähenteli kidutusta... joku mulle totes osuvasti että jos kaksosten eka vuosi menee vasurilla, kertoo se siitä että sen esikoisen eka vuosi oli tosiaan aika haastava. Edelleen saan takaumia siitä kuika työnnän edelläni tyhjiä rattaita niitten rattaitten sisällön huutaessa selkä kaarella mun sylissä. Muistan miten yritin turhaan vaientaa kauppakeskuksessa mun esikoista, kun kaikkien muitten vauvat nukkui tyytyväisinä rintarepuissaan tai rattaissa. Muistan... liian paljon. Meillä kaksi ei mennyt siinä missä yksi. Helppoja ne oli, nukkuivat yönsä, söivät ja kakkasivat... työmäärä oli kuitenkin kaksinkertainen... kaksi pulloa, kaksi vaippaa, kaksi kylpyä, kahdet vaatteet, kaksi autoistuinta... kahdet, kahdet, kahdet... kaikkea kahdet. Myöhemmin kaksi uhmaa, kaksi tuhmaa. Nykyäänkin kaksissa aivoissa syntyy yhdessä paljon mehevämpiä ideoita kuin yksissä, tai ehkä toteuttamiseen tarvitaan kahden yhdistetty hullunrohkeus ja typeryys.



tänä aamuna meillä paistaa aurinko


Kommentit

  1. Näinhän se on, että nainen on naiselle susi. Mä olen itse vain parissa fb-ryhmässä jäsenenä ja tiedän kyllä mistä puhut. Isot ryhmät on siitä hankalia, että muita jäseniä ei niin tunne ja sen vuoksi ne eivät olekkaan mielestäni parhaita vertaistuen saamiseen.
    Omasta mielestäni myös kysymyksen esittelijällä on joku vastuu siitä, että osaa suodattaa vastauksia ja poimia sieltä ne omaan arkeen sopivimmat vinkit. Näitä ikuisuusaiheita joista mielipiteitä riittää on esimerkiksi virikehoito ja lapsen nukkumiseen liittyvät asiat. Jos esittää kysymyksen johonkin tälläiseen "herkkään" aiheeseen liittyen niin saa kyllä olla valmis vastaaottamaan kaikenlaisia mielipiteitä.
    Joskus myönnän ihmetteleväni fb-ryhmissä, kuinka hukassa jotkut ihmiset ovat vanhemmuuden kanssa. Ehkä se on sitä paljon puhuttua uusavuttomuutta tai ehkä se on vain sitä kun ei tunne heidän perhettä, tilannetta ja taustoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilökohtaisesti pysyttelen erossa näistä massaryhmistä, siis niin etten juuri osallistu keskusteluihin tai kommentoi...

      Kyllä mielipiteitä saa olla, mutta se oman erinomaisuuden ja niitten omien loistavien valintojen korostaminen on välillä aika hurjaa.

      Poista
  2. Melkein itketti kun luin tätä juttua.
    Vihaan ihmisiä, jotka sanoo aina "ei meillä koskaan" tai jotka ottavat lastensa hyvät jutut omina ansioinaan. "olenpas hyvä äiti kun lapseni sitä ja tätä". Mä ajattelen niin, et jos mun lapset tekee jotain hyvin, niin se on hyvää tuuria ja jos joku menee pieleen, niin se on mun syytä. En kyllä onnistumisillani kykenis leijumaan kellekään. Sitäpaitsi kokemus on opettanut et aina kun sanon "onneksi mun lapset ei tee noin" niin sit ne tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ajattelen niin samalla tavalla tästä. Ei ole mun ansiota etteä ne käy vessassa, ei syö tuttia ja luopuivat pullostakin... kyllä ne ihan itse sen teki, ja vielä niin ettei mun tarvinnut juuri muuta kuin katsella sivusta, siitä on vaikeeta niittää kunniaa ;)

      Poista
    2. Kyllä mun mielestä vanhemmat voi ottaa kredittiä tietyistä asioista. Esim. hyvät käytöstavat on sellaiset, jota lapsi ei opi ihan itsestään. Mutta jos lapsi on vaikka liikunnallisesti tai musiikillisesti lahjakas, niin se on lapsen omaa ansiota ja sitä voi sitten vanhempi vielä omalla toiminnallaan edesauttaa.
      Pullostakin luopuminen on sellainen, että osa vanhemmista vain ottaa sen pois kun lapsi on vaikka 1v (luopuminen vanhemman aloitteesta) ja toiset antaa lapsen juoda siitä yli kahden vuoden ikään, kunnes se jää itsellään pois (lapsen ansiota).
      Ehkä P yleistit tarkoituksella, mutta ei ne lapsen hyvät ominaisuudet ole mun mielestä pelkästään tuurin varassa.

      Poista
    3. Anna R. Ihan oikeasti, mistään en uskalla ottaa krediittiä :)
      Juu, yritän opettaa hyviä käytöstapoja sun muita, mutta mun kolmesta lapsesta yhdestä ei aina uskois sitä. Ja se sentään on 11v.
      12 vuoden ja kolmen lapsen kokemuksella luotan eniten tuuriin. :D
      Itseasiassa mun äiti on samalla linjalla. sitä oli kehuttu kolmesta kivasta aikuisesta lapsesta, että "oletpas hyvin kasvattanut". Äiti sanoi et hän ei ole kyllä mitään tehnyt, puhdasta hyvää tuuria.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän