Siirry pääsisältöön

ehkä kakskytkahdeksan

Huolimatta siitä ettei päivässä ole riittävästi minuutteja tai tunteja, huolimatta siitä että aina on jotakin tekemättä tai ainakin pitäis tehdä, huolimatta kaikesta siitä mikä priorisoidaan kaiken tekemättömän edelle olen ajatellut. Viimeiset viikot olen ajatellut paljon – siis keskimääräistä enemmän. Olen katsonut niitä ja taas ajatellut. L:llekin sanoin tekeväni jonkinlaista pesäeroa omien lasteni varhaislapsuuteen... Suosittelen kaikille Helsingin Sanomien kirjoitusta neljän vuoden kuolemanlaaksosta, mulle se kolahti, kolahti niin että se johti kaikkeen tähän ajatteluun. Kolahti kai siksi etten koskaan ole erityisesti nauttinut siitä että lapset on pieniä. Koskaan siinä ei mun maailmassa ole ollut mitään suloista ja hellyyttävää, lähinnä aika vaivalloista ja ennen kaikkea raakaa työtä ja valvottuja öitä. Tajusin että eka erä on nyt ohi, eikä ne enää olekaan niin pieniä... Syksyllä alkaa molemmilla Pre-K, seuraavana syksynä ne on jo kaikki kolme samassa koulussa.

Olen katsonut valokuvia menneiltä vuosilta, muistanut ja muistellut. Huokaissut hetken helpotuksesta ja toisella hetkellä pyyhkinyt kyyneleen silmäkulmasta. Miten ihmeessä me ollaan selvitty? Miten ihmeessä me ollaan kaikki edelleen hengissä ja edes jotenkin järjissämme? Rakkauskin on riittänyt, ja nyt ne on neljä. Ne on ihania nelivuotiaita. Niillä on ihanat jutut. Ne on toisilleen maailman tärkeimmät, toistensa rakkaimmat viholliset ja parhaat ystävät,  ja niitten isosisko ”sissy” on niitten mielestä maailman paras – silloin kun se ei oo kaikista kauhein.

”Ohi on!” Julistettiin aikanaan penkkariauton lavalla... tänään sen vois julistaa uudestaan, mulla ei enää koskaan tule olemaan alle nelivuotiasta lasta. Haikein mielin suutelin eilen illalla viimeistä kertaa mun kolmevuotiaita. Niistä se oli hillittömän hupaisaa, musta se oli aivan tolkuttoman haikeeta. Ei enää koskaan kolmevuotiasta. Kysyin niiltä kuinka vanhoja ne olis tänään... K:n vastaus oli rationaalinen: ”Four, I will be just four.” O taas vastasi harkitsevasti: “Tomorrow, I will be… maybe… maybe twenty eight!”

Tässä muutama kuva mun viimepäivien retkeltä muistoihin. 

huhtikuussa 2010

toukokuussa 2010 raksalla

tässä ne nyt sit on





aika tarkkaan samassa asetelmassa kuin ne kahdeksan kuukautta hautomossaan


ja sit ne täytti vuoden

ja sai omat kuppikakut

4th of July, 2011

mun vaippapeput ihailee kun asvalttipojat tekee hommiaan

aika kauan ne mahtui kylpemään keittiön isossa lavuaarissa

lastenmuseon iso akvaario

ja ne täytti kaks...

...ja sai traktorit



sinä kesänä mä sain keuhkoveritulpan ja meillä oli kanoja




me ulkoiltiin joenrannalla M:n tanssiessa balettia





ja ne oli yhtäkkiä vihdoinkin jo kolme

ne sai lahjaksi merirosvolaivan jos toisenkin


tammikuussa oltiin Floridassa


eilen ne oli vikaa kertaa kolme

tänään ne on neljä

Kommentit

  1. Onnittelut ihanille nelivuotiaille! Vaikka näihin päiviin ja vuosiin mahtuu jos jonkinlaista tapahtumaa ja juttua, tuntuu aika silti kiitäneen käsittämätöntä vauhtia. Eihän siitä ole kuin silmänräpäys kun toivottelimme poikia tervetulleiksi maailmaan. Onnea myös sinulle! Huikeita vuosia niin monella tavalla...

    En ollut aiemmin lukenut tuota kolumnia, mutta niin se vaan osui ja upposi. Tuntui monellakin tapaa kovin tutulta. Haikeudella, mutta helpottuneena, muistelen menneitä vuosia ja huokaisen, ettei meillä enää koskaan...

    -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihan samaa mieltä... aika akuluu aivan käsittämätöntä vauhtia ja kohtahan ne jo opettelee ajamaan autolla :O

      Poista
  2. Onnea! Lohduttaudun aina ajattelemalla että jostain on luovuttava että jotain uutta ja ihanaa voi taas seurata. Nyt kipuilen sitä että yksi lentää jo pesästä ja toinen on muuttunut äidin pojasta vihaiseksi murkuksi. Ja pikkuiset perässä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on... onneksi sulla on vielä pojat peränpitäjinä ettei pesä ihan kokonaan vielä tyhjene :)

      Poista
  3. Onnittelut pojille ja vanhemmillekin!! Ymmärrän sua oikein hyvin. Mulla on tullu sama fiilis tänä keväänä kun tajusin että ei enää neuvolaa, päiväkotia, kerhoja jne. Meidän autisti on jo 6v ja menee kouluun ensi syksynä. Pitkään elättelin epämääräistä vauvakuumetta kun nuorimmaistamme emme saaneet koskaan syliin saakka ja syli tuntui noista eläväisistä huolimatta tyhjältä. Nyt olen vihdoin tajunnut että en enää kaipaa meille yhtään vauvaa vaan on oikeasti hienoa kun meillä on vaan koululaisia:) Haikeaa mutta samalla vapauttava tunne.

    autistin äiti

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi