Siirry pääsisältöön

uudenlaista arkea



Mulla oli jonkinlainen harhakuvitelma siitä et sitku lapset on koulussa mulla on kaikki päivät aikaa istua kirjoittamassa. Käytännössä nyt kun ne lapsen on siellä koulussa, päivät hurahtaa ohitse vilauksessa ja huomaan etten taaskaan ole ehtinyt edes istahtaa koneen ääreen.


Kirjoittamisen sijaan nautiskelen aamukahvista ystävän kanssa ja unohdun juttelemaan useammaksi tunniksi. Ajelen aurinkoisessa päivässä avoautolla tukan hulmutessa tuulessa ja musiikin pauhatessa. Kukaan ei riitele takapenkillä. Mulla ei edes ole takapenkkiä. Kaupassa hymyilen rohkaisevasti sille äidille joka taistelee jälkikasvunsa kanssa. Omat ostokseni teen nopeasti ja keskeytyksettä. Ehdin miettimään mitä ostan enkä unohda mitään. Pysähdyn haistelemaan saippuoita ja ehdin vaihtamaan kuulumiset kassan kanssa.



Iltapäivän virittelen koiraportteja, pesen pyykkiä ja käyn lenkillä. Meillä on siistimpää kuin aikoihin. Tiskikone on aina tyhjennetty, pyykit viikattu ja pyykkikori tyhjä. Metsässä taputtelen aina välillä käsiä ja säikähdän vastaantulevaa koiraa. Sen koiran omistajalle naurahdan että silmänräpäyksen ajan luulin koiraa karhuksi, olenhan metsässä yksin ja siis myös kohtalaisen hiljaa.



Ennen neljää haen lauman bussilta. M kiukkuaa, O on saanut maalata ja K:lla oli muuten vaan kivaa. K arvelee bussitädin olevan noita; “There is something fishy about the bus driver. I think she might be a witch.” Muistutan että on parempi olla sanomatta sitä bussitädille, mutta myönnän olevani samaa mieltä. Kotona me syödään välipalaa ja tehdään M:n kanssa lukuläksyt. Posti on tuonut sille ajastimen. Fredde tekee päivälliseksi nachoja.

lukuläksyt

Illalla autan kirkolla valmistelemaan perjantain naistentapahtumaa. M istuu syrjemmällä tablettinsa kanssa. Se on taas kiinni mussa. Laitan muistikirjan väliin yhteystietokortin ja kannen päälle illan ohjelman. Jill sitoo ne nipuksi tyllinpätkällä ja me jutellaan. Me jutellaan autismista. Me jutellaan meidän lapsista. Nikki yhtyy keskusteluun. Nikkin teini-ikäinen tytär on vähän kuin M - HFA. Tarkoituksella tai tarkoituksetta saman pöydän ääreen osuu kolme toisilleen tuntematonta tai puolituttua naista, kaikki erityislasten vanhempia. Me puhutaan hiljaa koska niillä pienillä padoilla tablettiensa kanssa on korvat.



Kerron niille meidän bussitädistä. Kerron siitäkin miten bussitäti eilen pysäköi bussinsa keskelle risteystä, astui ulos bussista ja järjesti lapset jonoon haluamallaan tavalla, meidän vanhempien tyytyessä statistin asemaan. Sama muuten toistui tänään. Naurahdin niille, että saa nähdä kuinka kauan se jaksaa tehdä näin, me pysäkillä seisovat vanhemmat kun kuitenkin mieluummin pidetään omamme yhdessä nipussa sen sijaan että ne eroteltaisiin bussitädille valmiiksi. Miten mä seisoisin siellä jonossa yhtäaikaa M:n ja K:n kanssa jos ne ei saa seistä samassa kohdassa, tai miten naapurin Janet jakautuisi Kinderinsä ja viidesluokkalaisensa välille, kumpikin kun haluaa seistä äitinsä kanssa pysäkillä. Kun bussitäti on saanut lapset haluaamaansa järjestykseen se palaa bussiin ja nimeää niille istuinpaikat. Katsoin kuinka se sijoitti pienen intialaispojan kahden pitkän viidesluokkalaisen tytön väliin. Tyttöjä kikatutti kun ne ensin oli toipuneet epäuskostaan; ”Siis oikeesti? Väliin?” Poika vaikutti epätoivoiselta ahtautuessaan käytännössä näitten kahden syliin.


Kotona istahdan juttelemaan Fredden kanssa. Lauma asettuu yläkerrassa nukkumaan ja mä avaan oluen. Lauantaina tulee Martta. 






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän