Siirry pääsisältöön

kyyneleitä maanantaina

eilen synttäreillä se nauroi makeasti... oikeastaan niin että meinasi tipahtaa sohvalta

Maanantai alkoi varsin maanantaisesti ottamalla yhteen bussitädin kanssa. Mua ottaa edelleen päähän koko tätsä niin etten jaksais edes kirjottaa koko tyypistä. Mä en vaan ymmärrä miksi ihminen tekee töitä lasten kanssa jos ei kerta kaikkiaan viihdy työssään. Ei sen tarvitse musta tykätä, mutta olis ihmisiksi niitten pienten kanssa.

se nauroi eilen tälle; Charlie The Clown


Eilen me oltiin naapurustossa synttäreillä ja sielläkin puhuttiin bussitädistä, tai siis siitä että naapurin Benjamin itkee aamuisin kouluunlähtiessä koska ei saa istua isoveljensä kanssa bussissa. Kannustin soittamaan asiasta koulukuljetuksiin ja laittamaan Reksille viestiä. Samalla huokaisin helpotuksesta että suurimmat rypyt on meillä onnistuttu tän asian suhteen jo siloittelemaan ja koulumatkat sujuu ihan jees. Miten väärässä olinkaan...

Bussi kurvasi paikalle tuttuun tapaansa, paitsi että bussitäti unohti järjestää lapset jonoon ja alkoi lähettämään isoja lapsia ulos bussista siinä vaiheessa kun ne oli nousseet jo sisään. Pian tämä osoittautui selkeesti aika toivottomaksi systeemiksi ja se keskittyi sijoittamaan lapsia omille paikoilleen. Pojat ei tällä kertaa olleet heti jonon keulilla koska me käveltiin pysäkille Marttapullan kanssa ja matkanteko oli normaalia hitaampaa. No jannut nousi koulubussiin ja bussitäti länttäsi K:n yhdelle penkille ja O:n toisaalle. M jatkoi matkaansa takariviin. Mitä siellä bussissa tapahtui seuraavaksi sitä en tiedä, mutta kuvittelisin K:n halunneen vaihtaa paikkaa veljensä viereen. Havahduin siinä vaiheessa kun itkevä K juoksee ulos bussista mun syliin, bussikuskin huutaessa – siis oikeesti huutaessa - mulle että haluunko mä et se matkustaa bussilla vai en. Vastaan naiselle että tottakai haluan, olenhan bussipysäkillä jalan koiranpennun kanssa ja jannu myöhästyisi muuten takuuvarmasti koulusta. Talutan K:n takaisin bussin ovelle ja bussikoski mylväisee pojalle että jos se meinaa tulla bussiin sen on parempi olla itkemättä, hän kun ei mitään itkupillejä ajele. Ai kun kiva. Nousen pojan kanssa bussiin ja kysyn saisko se istua veljensä kanssa. Vastaus on tiukka; ”Ei missään tapauksessa!” ja sit se rupee taas huutamaan et mun täytyy poistua bussista välittömästi.

Kävellessäni kotiin soitan kouluun ja pyydän että joku käy noukkimassa itkevän pojan bussista. Yritän soittaa erityisopelle ja siinä vaiheessa kun juttelen koulusihteerin kanssa puhelimessa en kykene enää pidättämään kyyneleitä. Kyyneleitä siitä että olen vaan niin armottoman vihainen. Kyyneleitä siitä että aikuinen ihminen saa toistuvasti kohdella lapsia huonosti eikä kukaan muka mahda mitään. Erityisope oli palaverissa, koulusihteeri lupas soittaa mulle heti kun tietää mihin suuntaan tilannetta kannattaa eskaloida.

Myöhemmin laitan sähköpostia niin Reksille kuin Erityisopellekin, niin ja soitan ja jään viestin jollekin kuljetuspäällikölle kahdesti. 

M sai tänään kipsin pois kädestä ja on onnesta soikeana. Kiipeillä ja pyöräillä saa sitten kun pystyy punnertamaan. 



Iltapäivällä joukko naisia kokoontuu mun ja koiranpennun ympärille. Puheenaihe on kaikilla yhteinen. Jokainen naisista kertoo mulle kuinka niittenkin lapset valittaa että bussitäti on ilkeä. Ne kertoo mulle miten se puhuu siirappisella äänellä osalle lapsista ja muille se huutaa ja erottaa ne ystävistään. Toistan jokaiselle saman asian. Soittakaa koulukujetuksiin ja lähettäkää Reksille sähköpostia, mitä enemmän meitä on sitä suurempi todennäköisyys on tehdä asialle jotakin. Tällä hetkellä mä taidan olla ainoa. Se hullu mutsi joka koko ajan soittelee ja lähettää sähköposteja. 

onneksi on Martta


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän