 |
| erityislahjakas jolla on oppimisvaikeuksia |
Opin sitten senkin ettei Windows 10 toimi MS Office
2013:sta kanssa vaan vaatii MS office 2016:sta. Onneksi mulla nyt sattuu
olemaan mahdollisuus ladata käyttöön betaversio MS Office 2016:sta. Joka
tapauksessa ongelma korjattu ja elämä jatkuu...
Takaisin siihen Laura Saarikosken kolumniin. Mikä siinä
sitten niin kirpaisi? Siihen eiliseen
kirjoitukseeni kasasin suuria tunteita ennen kuin kadotin sen binäärilukuina
jonnekin bittiavaruuteen. Ehkä tänään kykenen lähestymään asiaa rauhallisemmin.
Koululaitos Yhdysvalloissa ei saa rahoitustaan valtion
vaan osavaltiotason budjetista. Tästä johtuen koululaitoksen ja koulujen
tasossa on eroja osavaltiosta toiseen. Reilua? Ei, mutta realiteetti kuitenkin. Laura
Saarikosken lasten koulu kuulostaa ikävältä paikalta, mutta Lauran lasten koulu
on Lauran lasten koulu. Erilaisia toimintatapoja koulujen välillä on täällä
tasan yhtä paljon kuin kouluja. Suurimmat linjat toki vetelee liittovaltion
hallinto, mutta siihen se sitten päättyykin. Toimintatavoissa on suuria eroja
jo eri koulupiirien välillä, eivätkä edes ne yhden koulupiirin sisällä olevat
koulut ole toimintatavoiltaan samanlaisia, enkä nyt puhu siitä hyväkoulu versus
huonokoulu vertailusta. Kouluja täällä on yhtämonenlaisia kuin kouluja on.
Naapurikoulu on ihan yhtä hyvä kuin se meidän omakin koulu, mutta asioita
painotetaan siellä eritavoin. Naupurikoulupiirissä koulut jopa alkaa ja loppuu
eriaikaan kuin meillä, puhumattakaan lomista ja kouluvälineistä.
Kun mennään sisälle koulumaailmaan. Siihen ainoaan
kouluun, siinä ainoassa koulupiirissä, siinä ainoassa osavaltiossa jonka
kouluista mulla on omakohtaista kokemusta. Voin todeta että jopa yksittäisten
luokkien opetuksessa on eroja. K:lla on kokenut ja mahtava opettaja. O:lla on
kokenut ja mahtava opettaja. K:n luokka tekee tänään omenasosetta. O:n luokassa
ei tehdä omenasosetta. K:lla ei ole läksyjä, koska K:n opettaja ei usko
läksyihin. O:lla on läksyjä koska O:n opettaja uskoo että läksyjen tekemistä on
hyvä harjoitella tulevia vuosia varten. M saa viikoittain läksypaketin kotiin.
M.n yhdellä rinnakkaisluokalla ei ole lainkaan läksyjä ja toisella
rinnakkaisluokalla ne saa päivittäin läksyjä.
Mitä mä yritän tällä sanoa? Sitä että Laura Saarikoski
tietää Yhdysvaltain koululaitoksesta sen minkä minäkin. Minkälaista se koulunkäynti
on siellä omassa koulussa, omassa luokassa, oman lapsen opettajan kanssa. Lauran
mielestä amerikkalainen koulu sopii vain ekstroverteille ja mä taas väitän että
täällä Tyynenvaltameren pohjoisella rannalla valtaosa on ihmisistä on enemmän
tai vähemmän introvertteja ja niitten koulu sopii oikein hyvin niille. Laura
sanoo että sen on ryysättävä ostamaan koulutarvikkeita ja meidän koulussa
koulutarvikkeet tilataan halutessa suoraan koululle eikä ole pakko mennä
ostamaan yhtään mitään. Eikä meillä myöskään ole allekirjoitettu minkäänlaisia
dokumentteja internetin käytöstä koulussa huolimatta siitä että koululaiset
käyttävät ekasta luokasta eteenpäin nettiä hakiessaan tietoa projektejaan
varten. Niin ja tähän asti toiminta koulun kanssa on ollut hyvinkin maanläheistä
ja realistista.
Luokat sekoitetaan vuosittain ja opettaja vaihtuu uuteen samalla. Ystävyyssuhteita kuitenkin vaalitaan. Tavoite ei ole erottaa lapsia toisistaan vaan luoda tasalaatuinen oppimisympäristö kaikille lapsille. Samalla saatetaan purkaa mahdollisia klikkejä ja ehkäistä koulukiusaamista. Opettajan vaihtumisen myötä jokaisella lapsella on mahdollisuus saada itselleen sellainen opettaja jonka kanssa on mahdollista luoda hyvä työskentely ympäristö, eikä kukaan jää jumiin tilanteeseen jossa ei tule toimeen oman opettajansa kanssa. Monelle lapselle se ryhmän vaihtuminen vuosittain on toki myös haaste ja stressinaihe. Toisaalta luokassa tehdään töitä. Välitunnilla voi leikkiä ystävien kanssa.
Loppupeleissä tää on kaikki aika yhdentekevää. Se mikä
mun korvaan särähti kaikista eniten oli kirjoituksen loppu:
”Amerikkalaisten innostusta on liikuttava seurata.
Opettajat kehuvat jokaista lasta vanhemmille, vaikka koulua on takana vain
muutamia päiviä. Kukaan ei ole tavallinen, vaan kaikki ovat erityislahjakkaita.
"Et ole koskaan liian pieni isoihin unelmiin",
lukee viisivuotiaan luokan seinällä.
Tietysti asenne tarttuu myös lapsiin. Ala-asteen
vuosikirjassa yksitoistavuotiaat kertovat, miksi he haluavat tulla isoina: olympiavoimistelijaksi,
näyttelijäksi, matematiikan professoriksi, ammattilaiskoripalloilijaksi,
keksijäksi, kuuluisaksi kirjailijaksi.
Ja miksi ei? Kukaanhan ei päädy pitkälle sattumalta.
Onneksi me vanhemmat osaamme laskea tavoitetasoa. Viime
vuonna tuskailin, kun vanhempainyhdistys pyysi joka viikko vapaaehtoistöihin ja
myyjäisiin. Tänä vuonna tiedän jo, että oikeasti he haluavat ison šekin.”Laura Saarikoski
En ymmärrä mikä tekee innostuneisuudesta liikuttavaa.
Onko suomalainen inhorealismi sitten eteenpäivievää ja jotenkin tarpeellista?
En ymmärrä miksi unelmat pitäisi nitistää enkä sitäkään etteikö lasta saisi
kannustaa uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Jokainen meistä on kuitenkin
hyvä jossakin. Lauran ajatus siitä että vanhemmille jää tehtävä palauttaa
suutari lestiinsä ja muistuttaa lapselle että: ”ei susta koskaan kuitenkaan
mitään tule... älä turhia haaveile” Kuulostaa suorastaan brutaalilta.
Minkälainen vanhempi toimii niin?
Oma kullannuppuni kantoi toissapäivänä koulusta kotiin
lappusen. Siinä sanottiin että poika oli saanut erityismaininnan kärsivällisyydestään.
K oli räjähtää ylpeydestä. Mun pieni poika jonka saama palaute on harvemmin
positiivista oli tullut huomatuksi siitä että se yrittää ja jaksaa odottaa –
edes hetken. Ei mulle vanhempana tullut mieleenikään kyseenalaistaa palkintoa,
kyllä me sitä juhlittiin ihan yhdessä huolimatta siitä että tunnen lapseni ja
tiedän että sen kärsivällisyys on vähintäänkin rajallista. Olisko pitänyt sanoa sille; "Kyllähän me rakas kuitenkin tiedetään ettet sä mikään kärsivällinen ole..." Olisko?
Niin, katsahdan vielä hetken omiin lapsiini. K:lla on erityisopetussuunnitelma joka keskittyy muun muassa pojan oppimisvaikeuksiin. O on aloittamassa lukemaan opettelussa tukiopetusta. Kumpaakaan näistä ei ole lanseerattu lapselle sen kautta "et kun sä kato oot niin huono tässä" vaan mahdollisuuden kautta. Sinä pääset pienryhmään harjoittelemaan tätä asiaa.
 |
| miksi sammuttaisit kipinän? |
Sen lisäksi, että kaikki koulut on erilaisia, meillä kaikilla on silmillä erilaiset lasit kun luemme esimerkiksi näitä Laura Saarikosken kirjoituksia. Mä en nimittäin saanut siitä lainkaan negatiivista tai kyseenalaistavaa kuvaa tästä koululaitoksesta.
VastaaPoistaInnostusta saattaa olla liikuttava seurata siinä mielessä, että se on monesti niin läpinäkyvän teennäistä, mutta pääasia ettei lapsi sitä huomaa. Kyllä muakin vähän huvittaa seurata välillä esim uima- tai voimisteluharjoituksia kun lapsia kehutaan maasta kattoon ja yläfemmoja heitetään joka suorituksen jälkeen. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta ehkä sitä suomalaisena vaan näkee sen teennäisyyden kaiken sen takana.
Musta aika monet amerikkalaiset on ekstroverttejä, eivät ehkä luonnostaan, mutta heistä muokkautuu sellaisia. Kun vertaan suomalaisia lapsia ja täkäläisiä lapsia, niin ero on tosi suuri. Aikuisissa ero on vielä suurempi. Ehkä sitä myös hakeutuu kaltaiseensa seuraan, itse olen ekstrovertti ja koen oloni jotenkin vaivautuneeksi kovin hiljaisten tai ujojen ihmisten kanssa.
Näinhän se on, kaikki lukee oman kokemuksensa kautta. Tälläkään kertaa en kuitenkaan ollut yksin kuullessani osin sangen tarpeetontakin kritiikkiä amerikkalaista järjestelmää vastaan.
PoistaAsut Kaliforniassa ja siellä ihmiset ovat usein avoimempia kuin täällä. Me taas ollaan täällä pohjoisessa, metsien keskellä ja monet ihmiset ovat vetäytyviä ja viihtyvät omissa oloissaan.
Miksi ei kehuttaisi? Mikä siitä tekee susta teennäistä? Se ei ole suomalaista, mutta ei se tee siitä teennäistä. Olisko parempi sanoa lapselle joka opettelee kuperkeikkaa ettei se osaa sitä, vai kannustaa oppimaan vielä paremmin?
Ei musta ihmiset ole täällä Kaliforniassa sen avoimempia kuin muuallakaan USA:ssa. Sen takia sanoinkin, että jokainen ehkä etsiytyy omienlaistensa joukkoon ja tietysti se sitten vaikuttaa siihen miten asiat kokee. Ihan samanalaisia ne oli maissipeltojen keskellä Nebraskassa ja miehen kotiseudulla Montanan metsissä. Samoiten muualla ympäri USA:ta missä meillä on sukua.
PoistaLasta pitää tottakai kehua ja mä kehun paljonkin omiani ja muutkin kehuvat heitä milloin mistäkin. Tarkoitan tässä nyt sitä jokaisen kuperkeikan jälkeen käytävää "Ooh, that was soooooo awesomeeeeee give me high five". Teennäistä siitä tekee se toistojen määrä. Taidan seuraavan voimistelutunnin aikana laskea kuinka monta kertaa se maikka vetää yläfemmat ja toistelee tuota "so awesome mantraa". Jännä juttu jos et ole tähän törmännyt. Mä en pidä omaa ajattelutapaani kovinkaan suomalaisena, mutta tuo kyllä pistää aina korvaan. Eivätkä nämä paikalliset sitä niin ihmettele kun ovat tottuneet siihen lapsesta asti.
Joskus itseasiassa mietin, että lapsiani kehutaan ja kommentoidaan niin paljon muidenkin puolesta, että heistä kasvaa kamalan itserakkaita :) Tässä nyt lähinnä viittaan ulkonäköön liittyviin seikkoihin.
Väännetään nyt vielä sen verran rautalangasta, että musta on hyvä että lapsia kehutaan. Mieluummiin liikaa, kuin liian vähän.
http://time.com/7612/americas-mood-map-an-interactive-guide-to-the-united-states-of-attitude/
PoistaMä kävin vielä uudelleen lukemassa tuon artikkelin ja en kyllä kerta kaikkiaan huomaa siinä negatiivista sävyä täkäläistä koululaitosta kohtaan. Hän ei missään vaiheessa sano, että kannustus ja kehuminen on huono asia. Lopussa hän sanoo "onneksi me vanhemmat osaamme laskea tavoitetasoa". Sinä ilmeisesti ymmärsit sen niin, että vanhemmat laskevat lastensa tavoitetasoa. Käsittääkseni hän kuitenkin viittaa oman tavoitetasonsa laskemiseen, koska hän sanoo että antaa ennemmin rahaa kuin on joka viikko valmis vapaaehtoistöihin.
PoistaMun mielestä meidän lasten koulu kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin teidän ja Lauran lasten koulu. Se mistä ne koulutarvikkeet ostetaan ja mitä lappuja allekirjoitellaan ovat vain pikku nyansseja.
Sanottakaan nyt vielä sekin, että omaan tulkintaani Lauran kirjoituksesta vaikuttaa ehkä sekin, että olen vaihtanut hänen kanssaan ajatuksia muutamissa Suomi-USA fb ryhmissä. Hän mielellään tulkitsee niitä lisää :)
En itse kokenut Lauran kirjoittaneen, että suomalaisen koulun tapa olla kannustamatta olisi parempi kuin USAlaisen koulun tapa antaa kannustusta roppakaupalla. Ennemminkin luin Lauran tekstin niin, että hänen mielestään ihanne olisi jossain suomalaisen ja USAlaisen koulun välissä.
VastaaPoistaJa näin muuten minusta tuntuu siltä, että sinä USAlaista koulua läheltä seuraavana kiinnität jutussa huomiota yksityiskohtiin, jotka näin suomalaisesta lukijasta tuntuvat merkityksettömältä. Ei suomalaisen lukijan mielestä ole olennaista se, pitääkö vanhempien kiertää kaupoissa haalimassa erilaisia koulun pyytämiä koulutarvikkeita vai voiko sopivan paketin tilata (maksamalla) suoraan koululle. Suomalaiselle lukijalle olennainen ero on se, että siellä vanhempien oletetan ostavan kaikenlaista koulutarviketta, jotka taas Suomessa kuuluvat koulun hankittavaksi. Samoin tuo luokkien jakaminen uudelleen ja opettajan vaihtuminen vuosittain poikkeaa selvästi suomalaisesta koulusta.
Kepa
Olet varmaan ihan oikeassa siinä että koska katson asioita tästä vinkkelistä puutun asioihin jotka suomalaisesta näkökulmasta tuntuu turhille osaamatta katsoa suuria linjoja.
PoistaKyllä täällä Suomessakin kehutaan, paljon paljon enemmän kuin mitä esim. silloin kun itse lapsena harrasti MUTTA sillä on seurauksia mitkä näkyy kun taso vähän nousee. Lapsi kun on alusta asti pitänyt itseään super hyvänä, luonut totuuden kehujen kautta. Sitten kun pitäisi oikeasti harjoitella että kehittyisi ei koe että kannattaa jatkaa, kun ei tule niitä kehuja enää taukoamatta.
VastaaPoistaMonta lajia on jätetty kesken, tai kun on keskusteltu että pitäisikö harjoitella niin vastaus on "ei mun tartte, mä osaan jo kaiken kun ope kehui mua". Talutusratsastuksessa kun ravasi ekan kerran niin totesi että ensi kerralla sitten laukataan kun mä osaan jo täydellisesti kun ope kehui mua.
Tietenkin riippuu persoonastakin paljon. Lapsi on nyt jo isompi ja häntä itseään harmittaa kun on lopettanut niin monta lajia. Yksi harrastus tällä hetkellä vakituisena ja ollaan oikeasti jouduttu keskustelemaan mitä open kehuminen tarkoittaa= suunta on oikea mutta suoritus ei ole täydellinen ja aina voi kehittyä.
Tällaisia seurauksia meillä ollut, toisilla varmasti toisenlaisia.
Mielenkiintoinen näkökulma, totta varmasti tuokin.
PoistaToisaalta USA:n juttu on ns amerikkalainen unelma, eli että ihmiset tavoittelisivat suuria juttuja ja pääsisivät pitkälle ihmisten välisessä kilpailussa esim urheilukilpailu-uralla tai työelämässä , rahan ansaitsemisessa jne.
VastaaPoistaTuosta on yhteys myös jatkuvan talouden kasvun unelmaan (jos ihmisten unelmana on rikastua ja saada mahdollisuuksia kuluttaa paljon, luonnonvarojen väheneminen kiihtyy), joka taas ei ole edes mahdollista, koska maapallon luonnonvaroja kulutetaan jo nyt sitä vauhtia, että luonnonvarat ovat loppumassa kesken.
kaikki eivät yksinkertisesti voi olla keskiarvoa parempia. Kaikilla lapsilla ei ole hyvä terveys tai runsaasti kykyjä. Jotkut ovat keskinkertaisempia. Siksi yletön suoritusten ja saavutusten korostaminen ja niitten yletön kehuminen voi luoda stressaavaa ja suorituskeskeistä ilmapiiriä ja masentaa ynnä uuvuttaa sekä niitä suorittajatyyppejä että niitä keskinkertaisempia, jotka kovasta yrityksestä huolimatta eivät tule koskaan loistamaan keskivertoa parempina millään alalla.
Mielestäni kultainen keskitie on siis paras. Lapsia on hyvä kannustaa ja kehua kohtuullisesti, mutta yletöntä suurien tavoitteiden ihalua ja suoritusten ihailua tulisi välttää. Tulisi luoda sellaista henkeä, että pääasia että kukin ahkeroimme ja opettelemme uusia taitoja ja saamme iloa uuden oppimisesta ja yhteistyöstä. Olisi hyvä luoda henkeä, että me kaikki, lapset ja aikuiset olemme tärkeitä, yhtä tärkeitä huolimatta suoristustemme ja saavutustemme suuruudesta.
Jumalalle olemme yhtä rakkaita, saavutammepa jotain suurta tai emme. lasten pitäisi saada kokea, että he ovat vanhemmille ja läheisille aikuisille ym ihan yhtä tärkeitä saavattavatpa he jotain erikoista tai eivät.
Itse kärsin jo lapsena siitä, että koin perheeni arvottavan meitä lapsia suoritustemme perusteella. vanhempamme tekivät hirveän ison numeron siitä, miten hyvin menestyimme koulussa ja kehuivat myös ulkopuolisille meitä kauheasti. Se nolotti ja asetti suorituspaineita. myöhemmin sisarukseni sairastui ja ei pystynyt täyttämään vanhempien ja muiden suuria odotuksia , ei itsensäkään huippukorkeita tavotteita... Tällä olikin sitten varsin traagiset seuraukset. Hän ilmeisesti koki melkoista arvottomuutta, kun ei enää pystynytkään suorittamaan. Hänen itsetuntonsa ja oman arvon tuntonsa oli varsinkin kodin arvomaailman takia rakentunut paljon älyllisille suorituksille yms.
Tämän kaiken takia haluan korostaa, että liian suureta paineet ja suoristusten liian suuri korostaminen ovat jopa vaarallisia ihmisten psyykelle.
T:sisko
Mä en nyt ihan ymmärrä sitä et miten lapsen kehuminen liittyy ihmisen arvottamiseen suoritustensa kautta. Meillä se kehuva lause menee usein jotenkin näin: "How does this make you feel? Do you feel good when you make a right choice?" Vanhempana korostan lapsilleni sitä että nämä ovat rakastettavia ja tärkeitä myös silloin kun homma ei mene ihan putkeen, että teko tai valinta saa mut turhautumaan mutta se ei tarkoita ettenkö rakastaisi ja arvostaisi lasta sellaisenaan. Usein korostan myös sitä että lasta vahingoittava valinta saa mut turhautumaan siksi että tiedän myös lapselle tulevan siitä huono olo, ja olen siitä pahoillani.
PoistaSuoritusten perusteella arvottaminen on mun mielestä ihan eri asia kuin kehuminen. M kysyi multa että suuttuisinko jos se sais kokeesta kakkosen (asteikko yhdestä neljään), vastasin ensin että en ja sen jälkeen kysyin että miksi se miettii asiaa. Se sanoi että sen koulutoverin äiti oli suuttunut koulutoverin kakkosesta. Vastasin uudestaan että en suuttuisi, mutta saattaisin kysyä haluatko harjoitella kotona enemmän tai haluatko apua.
Yhteys lapsen kehumisen ja luonnonvarojen ehtymisen välillä on omasta mielestänin vähintäänkin ontuva, mutta se nyt on vaan mun mielipide. Miten sanat: "Valitsit piirustukseesi kauniit värit!" edistää maapallon tuhoutumista?
"Amerikkalainen unelma on yhdysvaltalainen kansalliseetos jonka mukaan maan kansalaisille taattu vapaus sisältää myös lupauksen mahdollisuudesta onnen tavoitteluun ja menestykseen. Yhdysvaltalainen historioitsija James Truslow Adams määritteli vuonna 1931 amerikkalaisen unelman näin: "Elämän tulee olla parempaa ja rikkaampaa sekä täydempää jokaiselle, kykyjensä ja saavutuksiensa mukaisesti, riippumatta sosiaaliluokastaan tai niistä olosuhteista joihin on syntynyt."
VastaaPoistaAmerikkalainen unelma saatetaan nähdä myös puhtaasti materialistisesta näkökulmasta. Tällöin ihminen työskentelee entistä enemmän ja kovemmin tavoitellessaan materialistista vaurautta, jättämättä itselleen aikaa nauttia siitä."
Amerikkalaiseen unelmaan usein sisältyy myös tuollainen kova kilpailuhenki, vaurauden ja materialistisenkin menestelyn tavoittelu. Jos lasta kannustetaan rahakkaalle uralle ja sen tuomaan kulutuskeskeiseen elämäntapaan sitä kautta luonnonvaratkin ehtyvät.
Amerikassa voidaan kannustaa paiskimaan kovasti töitä koulumaailmassa kannustuksena pääsy kovapalkkaisiin töihin ja kulutusonnelaan. Sitten monella lapsella iskostuu päähän, että menestys ja myös taloudellinen menestys on hirveän tärkeää ja kuluttaminen menestymisen osoituksena ja statussymbolinakin. Sitten tulee näitä stressaantuneita uratykkejä, jotka pienellä vapaa-ajallaan kuluttavat kovasti mm niin, että perheeseen ostetaan kaikenmaailman luonnonvaroja kuluttavia turhakkeita kuten ihan ylimääräisiä hupiautoja tms. Ja jos on kasvanut tähän eetokseen, että menestyminen (taloudellisestikin) on tosi tärkeää, ne jotka eivät kilpailuyhteiskunnassa pärjää voivat masentua ja ne taas, jotka pärjäävät voivat toisaalta ylirasittua ja uupua.
Yhteys suoristusten ja menestymisen hehkuttamisen ja kilpailuyhteiskunnan välillä on aika selkeä. Pitääkö joka asiasta olla jotain kilpailuja palkintoineen aina menossa.
Tavallisuuden riittävyyttä ei tuoda tarpeeksi esiin. Miksi pitäisi tulla olympiavoittajaksi. Eikö joskus voisi kehua ja kannustaa myös normaalimpiin haaveisiin eikä tarttua aina niihin suuruudenhulluihin unelmiin ja jankata niistä. Miksei voisi kehua sitä, että joku haluaa, vaikkapa ekologisia arvoja pienimuotoisesti omassa elämässään edistäväksi ihmiseksi ja ihan tavisammattiin tms. Jotenkin ankeaa, jos aina vouhkataan jostain olympiavoittajatasoisista unelmista ja rahakkaista ammateista. Eivätkö miedommat tavoitteet voisi riitää monissakin tapauksissa. Kaikki eivät ole huippulahjakkaita missään.
Monet olisivat onnellisempia, jos tyytyisivät tavallisempaan ja pitäisivät sitä ihan hyvänä elämänä. Ja jos ympäristö ei koko ajan hehkuttaisi vain isoja ja näyttäviä tavoitteita, monen olisi helpompi kasvaa tyytyväisemmäksi
aikuiseksikin.
Ja jos kohtuullinenj a säästeliäs elämäntapa nähtäisiin ihanteena, luonnonvarojakin säästyisi... ja maailma säästyisi paremmin monilta uhilta.
USA:n tyylistä kulutus-ja kilpailu-oravanpyörää: (tavoitelkaamme enemmän, suurempaa, näyttävämpää, menestyksekkäämpää) maapallo ja ihmispsyyke ei kauhean hyvin kestä.
Lapsillekin olisi hyvä opettaa, että itse ei tarvitse aina loistaa ja olla valokeilassa. Parempi olisi korostaa paljon myös yhteistyötä ja yhdessä onnistumista eikä niin hirveästi yksilösuorituksia ja kilpailuhenkeä.
Toki lapsia on hyvä kiittää, kehua ja rohkaista, mutta eri asia sitten mihin tyyliin ja mitkä arvot taustalla vaikuttaen.
Sisko
En edelleenkään ymmärrä miten luonnonvarojen hupeneminen ja amerikkalaisen unelman määritelmä liittyy lasten kasvattamiseen kehumalla. Yhtään sen enempää en ymmärrä miksi ajattelet etten pidä pieniä unelmia kannustettavina.
PoistaAmerikkalaisessa kouluyhteisössä lapsi ei pärjää ellei osaa tehdä työtä ryhmässä. Ryhmätyötä ja kykyä toimia ryhmän jäsenenä korostetaan samoin kuin sitä että jokaisella tiimiläisellä on tärkeä rooli.
Kirjoitat näin: "USA:n tyylistä kulutus-ja kilpailu-oravanpyörää: (tavoitelkaamme enemmän, suurempaa, näyttävämpää, menestyksekkäämpää) maapallo ja ihmispsyyke ei kauhean hyvin kestä." Minä kysyn mitä sinä ihan oikeasti tiedät amerikkalaisista ihmisistä, heidän arvomaailmastaan jä näkemyksistään? Tiedätkö mitään muuta kuin tilastot? Tiedätkö miten eri osavaltiot eroavat keskenään näissä asioissa?
Esimerkiksi omassa osavaltiossani kierrättäminen ja luonnonvarojen säästäminen on kunniassaan. Täällähän kierrätetään karkkipaperitkin. Monessa muussa osavaltiossa tilanne on ehkä toinen, mutta tämä on kuitenkin ihan yhtälaille Amerikka kuin ne muutkin.