sunnuntai 13. syyskuuta 2015

putous ja säikähdys



M on pettynyt. M kiukuttelee. Koiranpentu ei ollut sellainen kuin se odotti. Se ei haluakaan loputtomasti loikoilla sylissä vaan rimpuilee itsensä vapaaksi ja tohottaa menemään. Sillä on terävät kynnet ja vielä terävämmät hampaat, eikä se edes tule kun kutsutaan.

O sen sijaan on helpottunut. Illalla se kuiskasi mun korvaan että oikeastaan Martta on tosi suloinen ja pehmeä ja ihana, eikä yhtään pelottava.

lorttana syö istualtaan

K on pettynyt vain silloin kun Martta nukkuu. K:n mielestä on tosi tyhmää ja aika rasittavaa että se nukkuu niin paljon, eikä sitä saa edes herättää. Muuten se on kiva, vaikka aika terävä.

Fredden mielestä se vois kasvaa vähän nopeammin, se on koirien kanssa samanlainen kuin lastenkin. Ne on paljon mukavampia sit kun niitten kanssa voi tehdä jotakin ja ne ymmärtää puhetta edes periaatteellisella tasolla.



Mun mielestä se on maailman paras. Meidän Martassa on nahkaa kahteen koiraan ja se lyllertää maailman suloisimmin. Elämä koiranpennun kanssa on helpompaa omakotitalossa. Edellisellä kerralla me mentiin hissillä alas neljä kerrosta ja ulos pihalle keskellä yötä. Nyt mä avaan oven ja me ollaan ulkona. Se syö, se pissaa ja se kakkaa. Kaikki on hyvin. Se seuraa mua kuin pieni hai laivaa ja siitä lähtee aika tolkuton meteli kun se ei näe mua.


On meillä ollut kyyneleitäkin ja mun sydän melkein pysähtyi kun se rimpuili itsensä sylistä pudoten betonilattialle. Mun sylistä vielä kaiken lisäksi. Minä joka oon katjunut tolle laumalle eilisestä saakka ettei sitä kannella, että se putoaa ja taittaa niskansa, ja sitten mä pudotan sen. Jos se sai aivovaurion eikä koskaan opi mitään voin katsoa peiliin. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa ihan ehjältä. 

potentiaalisen aivovaurion jälkeen

4 kommenttia:

  1. pienet lapset ja pienet eläime on aika...jännittävä yhdistelmä. Vielä kymppivuotiaankin on välillä aika vaikeaa antaa oma aikansa ja tilansa suloiselle eläimenpennulle.
    Onneksi viikko-pari tasoittaa (toivoittavasti) tilannetta, molemmat osapuolet oppivat talon tavoille :)

    Ja voi hyvä hyttyset että on söötti pömppäpeppu tuo Martta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ookkin!

      Lapsen on vaikeeta ymmärtää että sillä eläimenpennullakin on oma tahto. Ettei se aina halua ja ettei sen tarvitsekaan haluta.

      Poista
  2. Tuttu kauhuntunne. Pudotin lapsena sitkeästi promotun koiranpentuni sylistä parkettilattialle. Vieläpä jotenkin nurinniskoin. Hetken se istui pökertyneen oloisena, lipoi huuliaan ja jatkoi sitten menoaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt jälkeenpäin ajateltuna ei mikään viitannut siihen, että se olisi saanut pysyvän vaurion. Ehkä eläinpennut on luonnostaan kestävämpiä kuin uskoisi, koska joutuvat keskenään ja uteliaisuuttaan tapaturmille alttiiksi. Toivon teille mukavaa yhteiselämää Martta-pötkylän kanssa. :)
    - AS-tyttö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sydän meinas pysähtyä... oikeesti. Se hetki kun mä olin aivan vakuuttunut siitä että mä tapoin sen.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.