tiistai 22. syyskuuta 2015

pakko syödä


Oon kirjoittanut tästä(kin) asiasta varmasti kymmeniä kertoja ja silti aina säännöllisesti palaan saman asian äärelle, lapsen syömiseen. En varmasti vähiten siksi että myönnän epäonnistuneeni. Olen joutunut rikkomaan kaikki ne ennakkoon asetetut päätökset ja kauniit ajatukset. Olen ajatellut että me yhdessä laitetaan ruokaa ja syödään silleen kivasti kynttilän valossa. Totuus muistuttaa ehkä enemmän vankilaruokailua. Tässä asiassa neuvoja on paljon ja niitä jotka haluavat antaa niitä neuvoja, kohautella kulmiaan tai joilla on se satavarma ratkaisu tarjolla, niitä on vielä enemmän kuin neuvoja.

Oletko koskaan kuullut seuraavia väittämiä, joko ilman tutkimusperäistä todistusaineistoa tai sen kanssa:
  • Lapsi oppii syömään kun ruokaa tarjotaan sitkeästi useita kymmeniä kertoja.
  • Lapsi oppii syömään kun saa itse osallistua ruuanlaittoon.
  • Tarkkailemalla vanhempiensa syömistä lapsi oppii syömään kaikkea.
  • Lasta ei saa pakottaa syömään.
  • Jälkiruualla kiristäminen johtaa vain ylipainoisiin lapsiin.
  • Lapsen täytyy saada itse päättää syökö vai ei.
  • Lapsi syö sitten kun sillä on nälkä.
  • Lapsen on pakko maistaa mutta ei syödä.
  • Lapsen ei ole pakko maistaa vaan lapsi osaa itse päättää koska maistaa ja oppii siten syömään kaikkea.
  • Lapsen tulee antaa syödä rauhassa niin kauan kuin hän tarvitsee aikaa ruokailuun.
  • Jos lapsi päättää olla syömättä seuraava ateria tarjotaan seuraavan aterian aikana.
  • Lapsi oppii syömään jos maistettuaan saa syödä mitä haluaa.


Ja ”pah” sanon minä. Tätä listaa vois jatkaa loputtomiin, mutta jokainen lapsi on erilainen. Jokainen perhe on erilainen ja jokaiseen lapseen ja perheeseen toimii kullekin lapselle ja perheelle sopivimmat keinot. Meillä näitä testiyksilöitä on kolme. Kolme lasta jotka kasvavat samassa ruokailuympäristössä ja perhekulttuurissa, katsellen niitä samoja ruokia ja ne kaikki ovat erilaisia ruokailijoita. Itseasiassa meidän perheessä on viisi erilaista ruokailijaa.

En edelleenkään syö sushia. En vaikka olen sitä maistellut, nähnyt valmistettavan, nähnyt muitten syövän hyvällä ruokahalulla ja syöttänyt jopa omalle jälkikasvulleni. Jokin siinä etikalla valellulla kylmässä riisissä yhdistettynä soijakastikkeeseen tökkii – pahasti. Syön kyllä raakaa kalaa. Syön merilevääkin. Sushia en syö. Kumpikin perheen aikuisista pitää äyriäisistä ja kalasta. Lapsista niitä syö vain yksi. Kumpikin perheen aikuisista nauttii verisestä pihvistä. Lapsista sitä syö vapaaehtoisesti kaksi kolmesta. Homejuustoista ne tykkää kaikki. Vain yksi kolmesta tosin syö myös sinihomejuustoa. Oliivit kelpaa yhdelle kolmesta. Sienet taas kerran yhdelle kolmesta, ja perunaa niistä ei syö yksikään. Keitto on kaikille kauhistus samoin kuin se suomalainen perusruoka - laatikko. Olis helppoa sanoa että se yksi joka syö on aina se yksi ja sama, mutta, mutta ne asiat jotka kelpaa suoraan ja tyrkyttämättä vaihtelee jälkeläisestä toiseen. M syö vain keitettyjä porkkanoita. K taas pelkästään raakoja. O syö mitä tahansa ”vihreää” kylmänä tai raakana ja rakastaa parsaa. O ei syö lihaa, paitsi pekonia ja nakkeja. K söisi pelkkää lihaa, makaronia ja paahtoleipää. Osa lasten syömistä mauista on niin sanotusti vaativia tai aikuisia makuja. Taannoin Fredde kysyi niiltä että mitä ne söis jos saisivat valita. Vastaus jakautui ryhmään keitettyä makaronia, hampurilaisia ja hodareita. Kolme lasta, kolme valintaa – tässäkin.

Aina välillä mua hävettää sanoa ääneen että meillä on pakko syödä. Se on vanhanaikaista ja julistettu pannaan jo vuosia sitten. Pakolla ei saa aikaan kuin pahaa... pakosta tulee traumoja... Tai siis ei ole pakko syödä, mutta jos jälkkäriä mielii saada, on syytä syödä lautanen tyhjäksi. Jos ottaa lisää ruokaa, ei lautasta tarvitse enää tyhjentää. Annokset on mitättömiä. Moni taaperoikäinen syö ruoka-aikaan enemmän kuin meidän kolmikko. Tämä on asia josta meillä ei neuvotella. Muuten keskustelu olisi loputon. Niin, ja on ollut olemassa aika kun päätin etten koskaan pakota ketään syömään yhtään mitään. On ollut olemassa sekin aika kun uskoin ettei lapsi tapa itseään nälkään, enää en ole varma siitäkään.

Ruoka-aikana meille on palautettu käyttöön ajastin. Aikaa syödä on 20 minuuttia. Jos ei siinä ajassa ehdi syömään jää taas kerran ilman sitä, no jälkkäriä. Jos ajastin jätetään pois kuvioista joudun muistuttamaan niitä syömään 30 sekunnin välein, ja silloinkin huonolla menestyksellä. Ne koko perheen sunnuntaipäivälliset on tietty erikseen, silloin istutaan ja jutellaan eikä mietitä kauanko ollaan istuttu. Silloinkin tosin on – pakko syödä.


Ilman pakkoa meillä ei syödä. K ei ehdi, O ei tykkää ja M nyt on M. Tai vaihtoehtoisesti K syö hiilarit ja lihan jos se on pihvi. O syö kasvikset ja ehkä ne hiilarit. M ei syö mitään koska sitä ei huvita, tai vaihtoehtoisesti se söis silti kaiken. Ilman ajastinta K:n ruokailuun menee kevyesti toista tuntia, koska se sählää sen sijaan että söis.


9 kommenttia:

  1. Niin. Muuta en osaa sanoa ruokailuun.
    Martta-kuvasi UPEITA! On, ne ilahduttavat ainakin minua suuresti. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. :)

    ihmettelen itsekin, miten on mahdollista, että on kolme saman kodin kasvattia ja kolme täysin erilaista syömätapaa.
    Meillä: yksi ei syö perunaa (paitsi ranskalaisia), mutta mieluusti pastaa ja riisiä. Toinen syö perunaa ja pastaa, mutta ei riisiä, ei mistään hinnasta. Kolmas söisi vain perunaa, pastaa ehkä hiuksenohuesti, jos on aivan ehdottoman pakko.
    Ja tästä lähdetään kehittelemään perheelle sopivaa yhteistä ruokahetkeä... ;)

    Ihan samantekevää pakotanko vai olenko pakottamatta, jos lapsi ei syö, se ei syö. Mutta itkee tunnin päästä nälkäänsä. Eikä siltikään syö sitä, mitä aiemmin tarjottiin. Se on loputtomiin syömättä kunnes tulee ruoka jota "pystyy" syömään.

    Me vaan ollaan niin erilaisia, minkäs sille mahtaa.
    Henk.koht. olen luopunut toivosta ja tarjoilen holtittomasti kaikenmoista niissä toiveissa että kaikki tulisivat suunnilleen kylläisiksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän me ollaan ja meilläkin on yksi joka ei tosiaankaan syö riisiä.

      Sellainen syömispakko mikä meillä on käytössä tarttui itseasiassa mukaan M:n syömisterapiasta ja se on ollut meillä toimiva. Meilläkin oli ennen se tilanne ettei M syönyt vaikka kuinka odotettiin ja pidettiin toista nälässä. Muistan ikuisesti sen kun päätin että nyt se syö sen pizzan eikä se ollut vielä kahden päivän kuluttuakaan sitä syönyt vaikka sama pizzan käntty oli tarjolla jokaisella aterialla. Lopulta luovutin.

      Poista
  3. Rakas, kamala aihe :)

    Musta tuntuu, että useimpien suusta "pakko syödä" tarkoittaa ehkä pohjimmiltaan jotain muuta kuin sitä, miten pakko esim. teillä tai meillä ilmenee. Musta tuntuu, että sun kaltaiset vanhemmat itse asiassa käyttää briljantisti erittäin laajaa valikoimaa keinoja ja vaihtelee + siirtyy niiden välillä todella joustavasti verrattuna siihen keskimääräiseen tavisvanhempaan. En usko, että "pakko syödä" on kovinkaan vaarallista, jos se on yksi keino sun työkalupakissa eikä edes, vaikka se olisi jonkin aikaa se ainoa käytössä oleva keino. Jos taas "pakko syödä" on läpi koko lapsuuden kestävä pisaraakaan joustamaton tilanne, jossa "syöt tai itket ja syöt", niin silloin puhutaan autoritäärisestä kurista, josta ei tutkitusti ole kasvatuksessa aitoa hyötyä, vaikka näin toimimalla saadaankin aikaan väliaikaisia onnistumisia.

    Mä oon siis miettinyt tätä ihan omista lähtökohdista ja aika samoissa on menty. Toi, että syömiselle on jokin kohtuullinen aikaikkuna, on kyllä ollut todella tarpeellinen juttu meillekin, kuten monen muunkin asian suhteen. Nyt tuntuu, että ajantaju alkaa orastavasti kehittyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidat olla oikeassa. Ei meillä ketään kuitenkaan itketetä ruokapöydässä ja jos ruoka on oikeasti ihan yököttävän pahaa ei sitä tarvitse syödä. Niin, ja on paljon ruokia joita en edes yritä noille tarjoilla kun ei siitä taistelusta kenellekään mitään iloa ole.

      Poista
  4. "On ollut olemassa sekin aika kun uskoin ettei lapsi tapa itseään nälkään, enää en ole varma siitäkään."

    Saatat olla oikeassa. Mitä jos näläntunne todella puuttuu eikä ohjaa syömään? Puhun omasta kokemuksesta. Olisi hullua kokeilla, miten heikoksi lapsen pitää mennä ennen kuin tuo "Lapsi syö sitten kun sillä on nälkä" aktivoituu, jos edes aktivoituu. Vaikka nälkä ja syöminen ovat hyvin alkukantaisia asioita, niin onhan olemassa sellaisiakin ihmisiä, joilla alkukantainen kivuntunne ei "toimi". En muista, mistä häiriöstä silloin on kyse, mutta olen nähnyt aiheesta dokumentin.
    - AS-tyttö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. M on opettanut mulle sen ettei kaikki lapset syö. Syömisterapiassa se on oppinut että ihmisen täytyy syödä elääkseen. Mä oon itsekin kuullut että on olemassa ihmisiä jotka eivät tunne kipua lainkaan, se on aika pelottava ajatus.

      Poista
  5. Kiitos. Eilen just itkin illalla kun ahdisti että pitäisi painostaa maistamaan kaikkea, kun päiväkodissakin tehdään niin. Meillä kelpaavia ruoka-aineita on hyvin rajallinen määrä, eikä ne ole mitenkään loogisia. Helpottavaa kuulla, että niin on jollain muullakin. Jatkamme pikku hiljaa harjoituksia, mutta ei pakolla.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.