kylmänä aamuna

Koulun katoksessa on kylmä. Katsoin kuinka koulubussi toisensa jälkeen pysäköi bussirivistöön ja koulubusseista purkautui tasaisena vanana pieniä koululaisia liian isot reput selässään. Kindereillä oli isot keltaiset laput kaulassaan, ne joissa luki lapsen nimi, opettaja ja kotiosoite, ja äidin ja isän puhelinnumero. Ihan vaan sen takia jos se viisivuotias eksyy matkalla eikä ihan itsekään tiedä mihin se on menossa.

Rehtori ja erityisopettaja tulee astuu yhdessä ulos ovesta ja tervehtii. Ne tietää miksi mä olen siellä ja ne on siellä ihan samasta syystä, M:n bussia vastassa. Bussi pysäköi omalle paikalleen koulubussien keltaiseen rivistöön. M tulee poikien kanssa ensimmäisenä ulos bussista. Tarjoilen K:lle huulirasvaa ja kaikki kolme jatkaa matkaa omien luokkiensa eteen, siinä isoreppusten loputtomalta tuntuvassa virrassa. Seuraan katoksesta kuinka rehtori nousee erityisopettajan kanssa M:n bussiin.

Kun rehtori tulee pois koulubussista erityisopettaja jää. Reksi kävlee mun luokse ja me jutellaan. Reksi kertoo että bussitäti oli halunnut poistaa M:n bussista pysyvästi ja rehtori oli vastaavasti todennut ettei se ole mahdollista. M on matkustanut koulubussilla jo neljä vuotta. Tämä syksy on ollut ensimmäinen kerta kun bussimatkustamisen kanssa on ollut ongelmia - kerran. Reksi oli soittanut koulukuljetuksiin ja varmistanut tämän. M ei myöskään ole kertaakaan joutunut konfliktiin koulun henkilökunnan kanssa. M ei nyt vaan ole lapsi joka aiheuttaa ongelmatilanteita.

Kerron reksille oman näkemykseni. Kun bussitäti on selittämättä tuupannut tytön takaisin bussinpenkille eikä päästänyt tätä ulos M on saanut paniikkikohtauksen. M ei muista tilanteesta yhtään mitään. Ei siitä mitä tapahtui ennen eikä siitä mitä tapahtui sen jälkeen. Reksi nyökkää ja on samaa mieltä. Reksi sanoo ettei se koskaan ole nähnyt meidän päivänsädettä vastaavassa tilassa, sanoo että taisi ensimmäistä kertaa nähdä sen lapsen joka me aina säännöllisesti kohdataan kotona. Virnistän ja kiitän avusta.

Jään odottelemaan erityisopettajaa. Se juttelee bussitädin kanssa kauan. Musta tuntuu että odottelen siinä koulunpihalla ikuisuuden. Koulun kello on soinut kerran ja toisen ja mä odotan. Kun erityisope vihdoin kävelee mun luokse se kiittää että olin tänään paikalla. Me todettiin että tänään aamumatka oli mennyt hyvin ja että tästä on hyvä jatkaa. Erityisope kertoo että se oli puhunut bussitädin kanssa lapsen kohtaamisesta positiivisin keinoin ongelmatilanteissa. Hymyilen sisäänpäin ja kiitän erityisopea. Bussitäti taisi saada sosiaalisten taitojen oppitunnin.

Istun autoon ja huomaan että mun kädet tärisee. Kuinka kiitollinen olenkaan tästä koulusta. Siitä että meillä on Reksi ja Erityisope. Kaikki koulut ei ole samanlaisia. Kaikki rehtorit ei pidä lastensa puolia. Kaikki rehtorit ei usko hyvään. Meidän Reksi uskoo positiiviseen lähestymistapaan, neuvotteluun ja uusiin mahdollisuuksiin. Reksi on tehnyt vuosia töitä erityislasten kanssa.

Käynnistän auton ja lähden ajamaan. Mietin ajaessani miten erilaista mun elämän on Aylanin vanhempien elämään nähden. Ajatellessani pientä poikaa rantahiekalla ja kaikkia niitä pieniä tyttöjä ja poikia jotka eivät koskaan päädy lehtien sivuille mun sydän särkyy, olenhan äiti. Miten kiitollinen olenkaan siitä ettei mun omilla lapsilla ole aavistustakaan siitä inhimillisestä hädästä jonka niin moni joutuu kohtaamaan.