Siirry pääsisältöön

sovinistisika on nainen



Väestöliiton joku tyyppi oli kirjoittanut jonkun kirjoituksen jota en ole lukenut. Siihen joku toinen tyyppi kirjoitti feministien vastineen josta jaksoin lukea ehkä puolet. Riippuen kirjoittajasta puhutaan noin kärjistetysti joko suomalaisen miehen perheestä ulkoistetusta asemasta, tai vastaavasti siitä miten suomalainen nainen joutuu kantamaan kohtuuttoman vastuun ja osan perhe-elämästä ja miten epää se on. Kumpikin kirjoitus on epäilemättä kärjistetty, eikä päde kaikkiin – tietenkään.

Katson asiaa suomalaisen avioparin, kolmen lapsen vanhemman, amerikkalaistuneen perhe-elämän kulttuurista. Olen jossakin välimaastossa. Tunnistan naisvalituksen myös täältä. Täälläkin naiset valittaa siitä miten äijä vaan käy töissä eikä koskaan vie edes roskia, ja jos vie roskat niin käyttäytyy kuin olis just siivonnut koko huushollin. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. En osaa naisvalittaa, koska asun perheessä jossa vois ehkä muodostaa miesvalituksen kulttuurin sillä jos mä satun viemään roskat, teen epäilemättä tiettäväksi että olen vienyt roskat, koska näin tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa – jos silloinkaan.

Meillä ei ole kotityö exceliä. Meillä ei mitata omia menoja. Meillä ei ole vapaa-aikaa tai vapaailtoja tai... Meillä ei ole. Meillä ei edes riidellä siitä kuka tekee mitäkin. Meillä vaan tehdään.

Olin kotona, kotiäitinä monta vuotta – keväästä 2008, käytännössä lokakuuhun 2015. En laske sitä pientä horjahdusta töihin välissä, se oli virhe ja onneksi se loppui. Se on 91 kuukautta kotiäitinä, niistä se kahdeksan osa-aikaisesti töissä, ja ihan puhtaasti 82 kuukautta pääasiallisesti vastuussa meidän lapsista.

Sinä aikana minä vastasin lasten terapioista, lääkäreistä, kouluista ja kasvattamisesta. Fredde teki töitä. Lapset ei kuuluneet Fredden vastuualueeseen sen enempää kuin niitten terveyskään. En naisvalittanut. Fredde toi pöytään leivän, musta jako oli vähintäänkin reilu. En olis kehdannut valittaa, tekihän toinen duunia käytännössä 24-7-365, ihan kuten allekirjoittanutkin.

Tuli lokakuu 2015. Mä sain unelmieni työpaikan ja Fredde otti homman hoitaakseen. Kertaalleen lähetin Fredden lauman kanssa lääkäriin. Siitä ei tullut yhtään mitään. Fredde joo fyysisesti vei ne lääkäriin, mutta se ei oikeastaan osannut sanoa että miksi se oli siellä, mikä oli tavoite, saati sitten lopputulema. Sen jälkeen mä oon hoitanut lääkärit. Lääkäreitten lisäksi mä hoidan edelleen palaverit opettajien, erityisopettajien, koulupsykologien, lukiopejen, jumppaopejen, toimintaterapeuttien ja reksien kanssa. Mulla on edelleen ne narut käsissäni, mutta Fredde... Fredde joka ei vielä viime keväänä edes oikeastaan tiennyt missä meidän kolmikko käy kouluaan, mihin aikaan koulu alkaa ja koska se loppuu, saati että koska koulut on lomalla. Se sama Fredde hoitaa lapset aamulla kouluun ja illalla kotiin. Se hoitaa lapset poissaolot, puolikkaat päivät, lomapäivät ja juhlapyhät. Se sama Fredde on nykyään bestis kummankin koulusihteerin kanssa. Opettajatkin on oppineet muutamassa kuukaudessa että lapsilla on myös isä – muutenkin kuin paperilla. Fredde hoiti O:n koulukuljetuksen pyörätuolissa ja Fredde palaveeras niin sihteerikköjen, erityisopetuksen kuin Reksinkin kanssa jotta se pyörätuolibussi löytäisi tiensä meidän eteen aamuisin.

Mä lähden aamulla töihin, vähän aamusta riippuen joskus aamu kuuden ja kahdeksan välimaastossa. Kotiin ilmestyn vastaavasti ilta viiden ja seitsemän välillä. Fredde hoitaa ja tekee samalla töitä. Mä laitan ruokaa ja saatan lauman nukkumatin maille. Mä valvon läksyt ja hoidan edelleen ne lääkärit ja palaverit. Mä kysyn toisen mielipiteen katkenneesta luusta – hyvin luutuu - ja hoidan myös jumpaopet – hyvin hoitui sekin. Usein hoidan niitä töissä, joskus työmatkalla.

Keskiviikkoisin meillä on armahdus. Lauma menee iltapäiväkerhoon ja kumpikin saa keskittyä töihinsä. Silloin mua ei yhtään stressaa. Haen lauman kirkolta joskus kuudenaikaan.

Noin muuten kumpikin menee mielensä mukaan silloin kun menee. Kunhan nyt ei mene samaan aikaan. Kumpikaan ei mene kovin usein. Fredde siivoa, pesee ja huollattaa autot. Fredde vie ne roskat ja kuuraa vessanpöntöt. Fredde hoitelee laskut ja talouden. Mä pesen pyykin ja toimitan ne oikeisiin osoitteisiinsa kerran viikossa. Mä hoitelen meidän sosiaalista elämää, laitan ruokaa ja vastaan siitä lasten terveydenhuollosta ja koulunkäynnistä. Edelleen me riidellään siitä kenen on pakko tyhjentää tiskari - joskus lauma saadaan valjastettua hoitamaan homma.

En naisvalita. Rohkenen väittää että meillä jako on ehkä 65-45, niin että Fredde hoitelee 65% meidän talouden. Samalla se tienaa kuuskertaa sen minkä allekirjoittanut. Kesällä Fredde ajetteli pitää lomaa ja hoitaa lauman, jotta mä voisin keskittyä mun työhön. Fredde vois miesvalittaa - ihan aiheesta. Ehkä meidän perhe on poikkeus joka vahvistaa säännön? Ehkä mua on sitten siunattu poikkeuksellisen mahtavalla Freddellä, vai olisko naisten ehkä kuitenkin syytä lopettaa se nariseminen? Ei täällä kukaan pääse helpolla, ja jos pääsee niin pitäiskö sen ukon kuitenkin antaa osallistua omalla tavallaan eikä niin kuin akka haluaa?

Tottakai on niitäkin perheitä joissa miehen ainoa homma on tuoda leipä pöytään. Muuten se makaa sohvalla, piereskelee ja katsoo urheilua. Mutta onko se todella sääntö? Vai ehkä kuitenkin poikkeus?

Freddeä ajaa se, että se haluaa että sen lapset tietää kuka se on. Että sen lapset haluaa olla sen kanssa. Että sen lapset ei ajattele, että se on se se tyyppi joka aina joskus käy meillä. Tämän voi tehdä myös ilman exceleitä ja militaristista työnjakoa. 







Kommentit

  1. Hyva kirjoitus Yksis, sa puit monta asiaa sanoiksi jotka on pyöriny mun mielessa. Ma kirjoitan tasta viela omaan blogiinikin. Lasten vapaiden tasapaistaminen ja monet asiat mista Suomessa puhutaan on niin kaukana siita yhteiskunnasta missa ma elan. Taalla vaan tehdaan asioita, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Ellei tehda tai kaydaan riitelemaan siita kuka pesee pyykit, ollaan pian ilman kattoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin :) Mä uskon että naristaan, koska voidaan narista.

      Poista
  2. Tosi hienoa, että teidän perheessä on luonteva vastuunjako! Olen vähän kateellinen. Minun näkökulmastani juuri vastuunjaon epätasaisuus ajaa naisvalitusta (ehkä joissain perheissä myös miesvalitusta) ja pomo-työntekijä dynamiikkaa ikävine lieveilmiöineen. Teillä on molemmilla omalla vastuulla riittävän isoja kokonaisuuksia, että niissä riittää hommaa suht tasaisesti (45-65 on vielä aika tasaista, jos se on 20-80 alkaa ehkä toista hiukan harmittaa). Fredde ilmeisesti tykkää siivouksesta tai ainakin hänellä on korkeammat siisteysstandardit ja hän toimii niiden eteen. Sinä taas et ehkä tykkää pyykinpesusta (jos oikein muistan), mutta otat siitä kuitenkin vastuun ja hoidat homman.

    Mutta entäs jos kumpikaan ei tykkää siivouksesta, pyykinpesusta, lasten vaaterumbasta ja muista? Jonkun on ne pakko tehdä ja ainakin meillä vastuu niistä luisuu hyvin herkästi minulle. Mies tekee, jos käsketään tai jos on tarkkaan määritelty työnjako ja aikataulu. Miestä ei kuulemma haittaa, että käsketään tekemään, mutta kun minä en jaksaisi toimia oman työni lisäksi vielä projektipäällikkönä ja työnohjaajana kotonakin eikä sellainen roolitus kai oikein tee hyvää parisuhteellekaan. Mielellään mies tekee jotain pieniä korjausprojekteja tai tietotekniikka/kodinkonehankintoja. Niitä on korkeintaan kerran kuussa, joten ne eivät kokonaisvastuuta hirveästi heilauta. Molemmat käyvät töissä ja ansaitsevat jokseenkin yhtä paljon, joten sekään ei oikeuta kumpaakaan luistamaan vastuusta.

    Yritän löytää tähän ongelmaan parempia ratkaisuja kuin valittaminen, mutta väsyneenä se ei aina ole ihan helppoa. Ihan hyvä mies tuo kuitenkin on. Excelissä ja militaristisessa työnjaossa on ainakin se puoli, että sillä saa näkymätöntä työtä ja vastuuta näkyvämmäksi ja tasausta sitä kautta. Omalla tavalla osallistuminen on sinänsä hieno periaate, mutta joskus se johtaa toisen kannalta kohtuuttomaan tilanteeseen. Itse en ole Excelin tekoon asti kuitenkaan vielä lähtenyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedostan olevani pilalle hemmoteltu, meillä kun ei ole koskaan tarvinnut taistella kotitöistä... Monessa muussa perheessä tilanne lienee kuitenkin toinen.

      Valittaminen on tosiaan väsyneenä varmasti se helpommin käden ulottuvilla oleva ratkaisu, mitä sen tilalle en osaa sanoa... Neuvominen kun on helppoa silloin kun ei itse ole joutunut kohtaamaan ongelmaa.

      Mä hahmotan helposti sen ajatuksen että mies ihan oikeasti on ulkoistettu perhe-elämästä. Onhan se historian tuomana niin että miehen hommat on kodin ulkopuolella ja naisen siellä kotona. Se, että nainen on lähtenyt kodista sen ulkopuolelle töihin, ei ole tuonut muutosta tilanteeseen, ei vaikka suomalaisella naisella on pitkä perinne kodin ulkopuolella työskentelystä. Miksi näin on käynyt? Miksi tilanne ei ole muuttunut? Ehkä siksi että äidit edelleen kasvattaa pojistaan keskimäärin passiivisia, ja ne tytöt puolestaan taas tietää miten ne hommat pitää hoitaa. Imuroisitko jos joku aina muistuttais että teet sen väärin?

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi