Siirry pääsisältöön

keskiviikko, marraskuun 27. - lapsen luovuus

Tämä ihan pyynnöstä... ne kun kylpi ennen tässä lavuaarista. 



Siis, voitko kertoa mitä te oikein ajattelitte kun päätitte ryhtyä tähän leikkiin? Kaksikko katselee varpaitaan, toista hihityttää edelleen vähän, toinen on jo tajunnut että mutsi saattaa olla aavistuksen hermostunut tapahtuneesta, ehkä siksi että olen ihan suoraan sanonut olevani vihainen, jotta ei jäisi epäselväksi. Miksi? Siihen en saa selvyyttä. Saan anteeksipyyntöjä, halauksia ja lupauksen ettei tämä toistu – ikinä. Hengittelen sisäänpäin, ei siksi etten katkaisi niitten niskoja vaan koska nyt ei ole se hetki kun voi nauraa ääneen. Myöhemmin nauran kyllä pissat housussa Fredden kanssa ja vielä myöhemmin kertoessani tarinaa Kentsun terapeutille. Terapeuttikin nauraa ja toteaa että tämä oli eittämättä paras tähänastisista... lupaan että mulla on kyllä muistojen kirjoissa muutamia muitakin aika hyviä stooreja siitä mitä meidän voimakaksikko on saanut aikaiseksi juhlapyhien aiheuttaman jännityksen siivittämänä.

Jotenkin se aina vaan unohtuu, ihminen kun unohtaa menneet traumat ihan vain pysyäkseen täyspäisenä. Niinpä mulle tuppaa tulemaan nämä kaksikon toilailut aina vähän puun takaa, ja vasta jälkikäteen voin todeta että näinhän se taas oli, päivää ennen tai jälkeen juhlapyhän. Meidän lasten elämä on aika järjestelmällistä. Se on järjestelmällistä koska erityistarpeinen lapsi toimii paremmin ennakoitavassa ympäristössä, ja kun tilanteitten ennakoitavuus ja se järjestys vähenee, impulssikontrolli huononee ja lopputuloksena oli tällä kertaa tarina jonka lupaan kertoa lasteni häissä. Fredde harkitsi sellaista valokuvaa missä jannuille laitetaan lappu kaulaan ja lapussa tunnustetaan töllöntyöt, instassa löytyy kuvia koirista ja kissoista näitten kylttien kanssa. Ei ehkä aja ihan samaa asiaa lapsen kanssa.

Martta taisi olla noin vuoden kun tämä tapahtui.


Ensimmäiset viritykset laitettiin sen piikkiin että meillä oli kaksoset ja, että ne nyt oli pieniä ja ehtiväisiä. Tähän ryhmään lukeutuivat se kerta kun kookosöljystä rakennettiin luistinrata kylppäriin – jannut oli ehkä vuoden. Samaan kategoriaan kuuluu se sunnuntaiaamu kun kaksikko oli herännyt aikaisin ja hakeneet vähän aamiaista ruokakomerosta. Näky oli vaikuttava kun lattialla oli sekasotkuna kaikki vehnäjauhoista kaurahiutaleitten kautta aamiasmuroihin. Siinä vaiheessa kun miehet yllätettiin rysänpäältä ne nautiskeli perunalastuja. Ikää noin kaksi vuotta. Samalla listalla on yläkerran haitankki pyyheliinoista tai se kerta kun Kentsu väritti mustalla tussilla ensin itsensä ja veljensä ja sen jälkeen meidän kermanvärisen nahkasohvan. Myöhemmin tuli se Halloween kun sama jannu leikkasi sohvaan saksilla reikiä. Se oli ensimmäinen kerta kun tajusin ettei juhlat, kuinka hauskat hyvänsä, ja meidän lapset välttämättä sovi yhteen.



Viimeiset parivuotta tilannetta on auttanut se että Kentsulla on useimmiten ollut mukanaan järjen ääni. Se ei suinkaan ole tullut hänestä itsestään, vaan järjen äänenä on toiminut Ollipolli. Varovainen lapsi joka on nähnyt vaaran myös siellä missä sitä ei ole, joka on kuiskannut veljen korvaan että ei tehdä, ei tehdä koska se on vaarallista. Ei tehdä koska voi satuttaa. Ei tehdä koska äiti ehkä suuttuu... ei tehdä. Järjen äänellä on ollut tapana olla tekemättä asioita. Järjen ääni ei ole halunnut ajaa pyörällä, keinua keinussa, kiivetä korkealle, uida tai mennä vesiliukumäkeen. Järjen ääni varmistaa autossa että kaikki istuu turvallisesti ja tarkkailee mun ajaessa auton nopeusmittaria. Olen siis myös ollut aika tottunut siihen että järjen ääni pitää huolta veljen järjettömistä ideoista. Ei, ei ole hyvä ajatus kiivetä katolle. Ei ole fiksua kokeilla voiko kylpyhuoneesta tehdä uima-altaan. Ei ole hyvä ajatus... Ei tehdä.

Missä järjen ääni sitten oli eilen? Järjen ääni osallistui ihan täysin ja meinasi vielä vierittää syynkin toisen niskoille, koska eihän äidille tullut mieleenkään että tämä olisi ehkä saattanut olla yhteistyössä junailtu, saati sitten järjen äänen ideoimaa. Olen edelleen vähän hukassa sen tosiasian kanssa että lapsi joka pelkää sairauksia, bakteereita ja miltei kaikkea, keksi näin käsittämättömän leikin.

En osaa sanoa kumpi tässä oli luovempi, mutta sen sanon että se tyyppi joka laittoi siihen kiitospussukkaan lapselle tän huulikiillon... no, sen lapset on ehkä erilaisia kuin meidän. 


Ajatus oli lähtenyt liikkeelle kilpailusta, siitä että katsotaan kuinka monta minimukillista vettä ehtii juomaan minuutissa. Tämän ensimmäisen vaiheen aiheuttama sotku oli oikeastaan ainoa syy siihen että minä sain koskaan tietää näistä tapahtumista. Pojat kuitenkin jättivät sotkun siivoamatta ja törmäsin lainehtivaan kylpyhuoneeseen kodissa jossa oli saman päivänä käynyt siivooja huomista kiitospäivää varten. Poikien siivotessa ja Fredden rähjätessä niille sotkusta kyselin kysymyksiä ja sain selvityksen tästä vedenjuontikilpailusta, harmitonta puuhaa. Koska vedenjuontikilpailu ei kuitenkaan ollut ihan riittävän jännää, oli ajanotto kilpailu vaihtunut hiljalleen versioon jossa testattiin toisen rohkeutta. Uskallatko juoda saippuavettä? No tottahan yhdeksänvuotias lapsi uskaltaa. Entä uskallatko juoda vessanpöntöstä? Tässä kohdassa saan vuolaan selityksen siitä miten se pöntön vesi oli ollut ihan puhdasta – kiitos Johanna että se pönttö oli kai melko puhdas – että ei siellä ollut kuitenkaan pissaa tai kakkaa. Mun tuijottaessa niitä hiljaisena miettien mitä mun pitäs sanoa saan anteeksipyytävään äänensävyyn lisätietoja ja toteamuksen että kyllähän Marttakin joskus juo pöntöstä. Katson kahta poikaa epäuskoisena ja esitän vain yhden kysymyksen, siis kuinka vanhoja te olettekaan? Viisi, kuusi tai seitsemän vuotta sitten en olisi hätkähtänytkään, mutta hyvät miehet, te olette käsittääkseni kohta kymmenen.

Niin että meillä sitten juotiin eilen vessanpöntöstä. Voisihan sitä hurjempiakin tapahtua ja ehkä se saippuavesi oli loppupeleissä niistä kahdesta se harmillisempi. Tai ehkä se nielty saippua osaltaan eliminoi sen mitä tuli seuraavaksi. Mihin mä näitten kanssa vielä joudun?

Tänä aamuna Ollipolli sanoi mulle ettei se ole ihan varma sen uudesta lääkityksestä. Kysyn että miksi hän ajattelee näin? Eka lääke vei yöunet, toista on nyt syöty viikko ja mun mielestä jannu on taas tullut enemmän ulos kuorestaan, nauraa ja hulluttelee. Niin. Juuri siksi. Järjen äänen tilalle on tullut yhdeksänvuotias lapsi. Sellainen joka keksii juhlajännityksessään mitä käsittämättömämpiä ideoita toteutettavaksi. Mun mielestä lääke toimii hyvin, lääkkeen syöjää vähän hirvittää tämä uudenlainen rohkeus ja lähestymistapa elämään. Mitä kaikkea meillä vielä tapahtuukaan ennen kuin me ollaan selvitty seuraavalle vuodelle?

Ei oo nälkä enää.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän