Siirry pääsisältöön

sunnuntai, marraskuun 3. - kouluteatteria




Palaan mielessäni takaisin tiistaiaamuun ja lapsen mukautetun opetuksen suunnittelupalaveriin, ihania sanoja – eikö? Tai oikeastaan se oli se palaveri jossa asiana oli pohtia tarvitseeko lapsi mukeutettua opetusta, se palaveri jonka tiesin haastavaksi jo etukäteen.

Nämä tilaisuudet muistuttavat vähän teatteriesitystä jossa jokainen esiintyy oman roolinsa mukaisesti. Ne seuraavat valmiiksi asetettua kaavaa jota noudatetaan. Jokainen huoneessa istujista tuntee toisensa, olenhan koulun vanhempainyhdistyksessä ja teen töitä noin muutenkin oppilaanohjaajan ja apulaisrehtorin kanssa. Lapsen opettajan kanssa meillä on sellainen haparoiva aselepo, todeten että hän on opetuksen suhteen traditionalisti siinä missä minä olen modernisti. Koulupsykologin kanssa ollaan hoidettu niitten kahden muun asioita ja me puhutaan koulun käytävällä koirista ja leivontaohjeista. Silti tapaaminen alkaa esittelykierroksella, jonka aikana jokainen huoneessaolija kertoo oman roolinsa ja syyn osallistua tiimin kokoukseen. Sitä jäin vähän miettimään että miksi lukiopettaja oli kutsuttu mukaan, lapsi kuitenkin lukee ja kirjoittaa reilusti ylitse ikätason, olisivat mieluummin ottaneet mukaan puheterapeutin niin oltais voitu puhua änkyttämisestä. Ajatelkaa nyt vähän, oikeesti, jos teilläkin työpaikan viikkopalavereissa jokainen esittäytyisi ja kertoisi itsestään viikosta toiseen.

Siellä me sitten ollaan, aamunsarastaessa, neuvottelupöydän ääressä. Vanhempainyhdistyksen rooli on asetettu sivupöydälle ja olen siinä äitinä, lapseni edustajana. Psykologin tehtävä ei ole puhua koirista, eikä oikeastaan lapsen edustakaan vaan vahtia ettei kukaan varmasti saa sellaista mitä ei ole ihan pakko antaa. Lukiopettaja ei sano sanaakaan. Oppilaanohjaaja vastaa mukautetun opetuksen toteutumisesta ja osallistuu satunnaisesti keskusteluun. Apulaisrehtori vie keskustelua eteenpäin.



Ensin puhutaan lapsen hyvistä puolista. Opettaja kertoo vuolaasti siitä miten hyväkäytöksinen poika minulla on, miten hän ei koskaan häiritse työskentelyä luokassa, tekee tehtävänsä itsenäisesti ja miten hänellä on matematiikankirjakin pulpetilla jo siinä vaiheessa kun opettaja avaa suunsa kertoakseen että ne on aika ottaa esiin. Kuuntelen ja kuulen sen mitä ajattelinkin kuulevani. Tämä lapsi pärjää ihan hyvin, eihän se häiritse tai aiheuta häiriötä. Hymyilen maireaa tekohymyä ja kerron miten mukava poika meillä on kotonakin, sellainen huumorintajuinen, ei koskaan joudu konfliktiin kenenkään kanssa ja auttakin aina pyydettäessä. Meidän ihana lapsi – on se ihana, ihan oikeastikin.

Keskustelu jatkuu ohjatusti haasteisiin. Psykologi esittää kysymyksen vähän haastaen, no onko luokassa nyt sitten jotakin sellaista mihin opettaja toivoisi lapselle apua? Entä koulumenestys? Koulumenestys on mukavaa keskitasoa, sellainen kasin oppilas. Vähän hiljainen ja vetäytyvähän se on, mutta on viimeisen viikon aikana alkanut tulla ulos kuorestaan. Keskeytän ja sanon että lapsi on aloittanut lääkityksen ja sen avulla hän viimeinkin uskaltaa puhua. Opettaja kuittaa että voihan se olla sitäkin, hän oli ajatellut että lapsi alkaa sopeutua uuteen luokkayhteisöön.

Tulee taas mun vuoro, sanon että lapsi stressaantuu kohtuuttomasti opettajan akateemisen vaatimustason edessä, menee lukkoon kahden minuutin pistareissa, keskittyy ajattelemaan poisliukuvia sekunteja, eikä pysty vastaamaan yhtään mitään keskitason koulumenestys ei taas vastaa lapsen työpanosta eikä myöskään kognitiivisten testien tulostasoa.

Psykologi katsoo minua lempeästi ja sanoo siirappisella äänellään että vaikka lapsen haasteet diagnoosiensa puolesta toki antavat lapselle oikeuden mukautettuun kouluopetukseen ei hän kuule mitään sellaista mikä edellyttäisi koululta erityistoimia. Hänen mielestään olisi päinvastoin tärkeää olla tukematta lapsen ahdistuneisuutta antamalla hänelle tarpeettomia helpotuksia koulunkäyntiin. Lapsihan pärjää ihan hyvin.

Olen vihainen mutta hillitsen itseni. Vastaan yhtä lempeällä äänellä että lain mukaan lapsella on oikeus mukautettuun opetukseen. Kysyn myös psykologilta mitä muuta voin vanhempana tehdä tilanteessa missä minulle on kolme mielenterveysammattilaista sanonut viimeisten viikkojen aikana että on äärimmäisen tärkeää saada tämä lapsi mukautettuun opetukseen? Eikö se jo yksinään riitä? Meillä on nyt siinä pöydällä kuitenkin lausunnot niin neuropsykologilta, psykiatrilta ja psykologilta. Heistä jokainen painottaa mukautetun opetuksen tärkeyttä.

Psykologi tuijottaa papereitaan ja pyörittää kynää. Huoneessa on hiljaista. Apulaisrehtori rikkoo hiljaisuuden sanoen että ehkä heidän nyt kuitenkin pitäisi mukautua vanhemman toiveeseen ja aloittaa mukautetun opetuksen suunnittelu, jos ei muuten niin jotta lapsella on tarvittavat tukitoimet siinävaiheessa kun hän siirtyy yläasteelle reilun vuoden kuluttua.

Minä olen selviytynyt teatteriesityksestä voittajana. Kiitän rehtoria. Psykologi lupaa lähettää kotiin tarvittavat paperit allekirjoitettavaksi. Iltapäivällä poika ojentaa minulle kirjekuoren, allekirjoitan paperin ja lähetän sen lapsen mukana kouluun.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi