Siirry pääsisältöön

sunnuntai, marraskuun 3. - kouluteatteria




Palaan mielessäni takaisin tiistaiaamuun ja lapsen mukautetun opetuksen suunnittelupalaveriin, ihania sanoja – eikö? Tai oikeastaan se oli se palaveri jossa asiana oli pohtia tarvitseeko lapsi mukeutettua opetusta, se palaveri jonka tiesin haastavaksi jo etukäteen.

Nämä tilaisuudet muistuttavat vähän teatteriesitystä jossa jokainen esiintyy oman roolinsa mukaisesti. Ne seuraavat valmiiksi asetettua kaavaa jota noudatetaan. Jokainen huoneessa istujista tuntee toisensa, olenhan koulun vanhempainyhdistyksessä ja teen töitä noin muutenkin oppilaanohjaajan ja apulaisrehtorin kanssa. Lapsen opettajan kanssa meillä on sellainen haparoiva aselepo, todeten että hän on opetuksen suhteen traditionalisti siinä missä minä olen modernisti. Koulupsykologin kanssa ollaan hoidettu niitten kahden muun asioita ja me puhutaan koulun käytävällä koirista ja leivontaohjeista. Silti tapaaminen alkaa esittelykierroksella, jonka aikana jokainen huoneessaolija kertoo oman roolinsa ja syyn osallistua tiimin kokoukseen. Sitä jäin vähän miettimään että miksi lukiopettaja oli kutsuttu mukaan, lapsi kuitenkin lukee ja kirjoittaa reilusti ylitse ikätason, olisivat mieluummin ottaneet mukaan puheterapeutin niin oltais voitu puhua änkyttämisestä. Ajatelkaa nyt vähän, oikeesti, jos teilläkin työpaikan viikkopalavereissa jokainen esittäytyisi ja kertoisi itsestään viikosta toiseen.

Siellä me sitten ollaan, aamunsarastaessa, neuvottelupöydän ääressä. Vanhempainyhdistyksen rooli on asetettu sivupöydälle ja olen siinä äitinä, lapseni edustajana. Psykologin tehtävä ei ole puhua koirista, eikä oikeastaan lapsen edustakaan vaan vahtia ettei kukaan varmasti saa sellaista mitä ei ole ihan pakko antaa. Lukiopettaja ei sano sanaakaan. Oppilaanohjaaja vastaa mukautetun opetuksen toteutumisesta ja osallistuu satunnaisesti keskusteluun. Apulaisrehtori vie keskustelua eteenpäin.



Ensin puhutaan lapsen hyvistä puolista. Opettaja kertoo vuolaasti siitä miten hyväkäytöksinen poika minulla on, miten hän ei koskaan häiritse työskentelyä luokassa, tekee tehtävänsä itsenäisesti ja miten hänellä on matematiikankirjakin pulpetilla jo siinä vaiheessa kun opettaja avaa suunsa kertoakseen että ne on aika ottaa esiin. Kuuntelen ja kuulen sen mitä ajattelinkin kuulevani. Tämä lapsi pärjää ihan hyvin, eihän se häiritse tai aiheuta häiriötä. Hymyilen maireaa tekohymyä ja kerron miten mukava poika meillä on kotonakin, sellainen huumorintajuinen, ei koskaan joudu konfliktiin kenenkään kanssa ja auttakin aina pyydettäessä. Meidän ihana lapsi – on se ihana, ihan oikeastikin.

Keskustelu jatkuu ohjatusti haasteisiin. Psykologi esittää kysymyksen vähän haastaen, no onko luokassa nyt sitten jotakin sellaista mihin opettaja toivoisi lapselle apua? Entä koulumenestys? Koulumenestys on mukavaa keskitasoa, sellainen kasin oppilas. Vähän hiljainen ja vetäytyvähän se on, mutta on viimeisen viikon aikana alkanut tulla ulos kuorestaan. Keskeytän ja sanon että lapsi on aloittanut lääkityksen ja sen avulla hän viimeinkin uskaltaa puhua. Opettaja kuittaa että voihan se olla sitäkin, hän oli ajatellut että lapsi alkaa sopeutua uuteen luokkayhteisöön.

Tulee taas mun vuoro, sanon että lapsi stressaantuu kohtuuttomasti opettajan akateemisen vaatimustason edessä, menee lukkoon kahden minuutin pistareissa, keskittyy ajattelemaan poisliukuvia sekunteja, eikä pysty vastaamaan yhtään mitään keskitason koulumenestys ei taas vastaa lapsen työpanosta eikä myöskään kognitiivisten testien tulostasoa.

Psykologi katsoo minua lempeästi ja sanoo siirappisella äänellään että vaikka lapsen haasteet diagnoosiensa puolesta toki antavat lapselle oikeuden mukautettuun kouluopetukseen ei hän kuule mitään sellaista mikä edellyttäisi koululta erityistoimia. Hänen mielestään olisi päinvastoin tärkeää olla tukematta lapsen ahdistuneisuutta antamalla hänelle tarpeettomia helpotuksia koulunkäyntiin. Lapsihan pärjää ihan hyvin.

Olen vihainen mutta hillitsen itseni. Vastaan yhtä lempeällä äänellä että lain mukaan lapsella on oikeus mukautettuun opetukseen. Kysyn myös psykologilta mitä muuta voin vanhempana tehdä tilanteessa missä minulle on kolme mielenterveysammattilaista sanonut viimeisten viikkojen aikana että on äärimmäisen tärkeää saada tämä lapsi mukautettuun opetukseen? Eikö se jo yksinään riitä? Meillä on nyt siinä pöydällä kuitenkin lausunnot niin neuropsykologilta, psykiatrilta ja psykologilta. Heistä jokainen painottaa mukautetun opetuksen tärkeyttä.

Psykologi tuijottaa papereitaan ja pyörittää kynää. Huoneessa on hiljaista. Apulaisrehtori rikkoo hiljaisuuden sanoen että ehkä heidän nyt kuitenkin pitäisi mukautua vanhemman toiveeseen ja aloittaa mukautetun opetuksen suunnittelu, jos ei muuten niin jotta lapsella on tarvittavat tukitoimet siinävaiheessa kun hän siirtyy yläasteelle reilun vuoden kuluttua.

Minä olen selviytynyt teatteriesityksestä voittajana. Kiitän rehtoria. Psykologi lupaa lähettää kotiin tarvittavat paperit allekirjoitettavaksi. Iltapäivällä poika ojentaa minulle kirjekuoren, allekirjoitan paperin ja lähetän sen lapsen mukana kouluun.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit