Siirry pääsisältöön

maanantai, marraskuun 18. - käsitöitä




Olisi liioittelua sanoa etten koskaan kärsi maanantaisyndroomasta, kyllä se mullekin iskee aina toisinaan, Maanantai isolla ämmällä, päivä kun mikään ei maistu ja kaikki menee pieleen. Päätä särkee jo aamusta, tuntuu kuin tervassa kulkisi ja työasiatkin takkuaa. Koulusta soitetaan aamukymmeneen mennessä, koiralla on ripuli ja autostakin rengas puhki – Maanantai. Yleensä mun maanantait on kuitenkin  ikäänkuin hyvityksiä työntäyteisistä viikonlopuista, sellaisia leppoisia ja rentoja. Ei ihan vapaapäiviä, mutta melkein. Lapset kun saa aamulla potkittua kouluun voi loppupäivän tehdä kevyesti töitä ja vaikka virkata muutaman tontun, joo mulla on vakava tonttuongelma ja kun mä olen nää tontut virkannut ulos systeemistä veikkaan että sillan alta saa virrata vettä tovi jos toinenkin ennen kuin virkkaan yhtään mitään. Viikossa tohon takan edustalle on ilmestynyt jo seitsemän tonttua, kahdeksas odottaa viimeistelyä käsityöpussissa.



Maanantaisin tapaan mun ihanat käsityönaiset. Aika vähän vaihtelee ja paikkakin joskus satunnaisesti, mutta noin keskimäärin me istutaan siinä samassa kahvilassa kaupungintaloa vastapäätä ja kirjaston kupeessa – jokainen maanantai. Samassa kahvilassa pitää palaveriaan kaupungin pormestari ja käy siellä poliisiylipäällikkökin. Käsitöitä tehdessä, kahvia tai teetä juodessa vierähtää tovi jos toinenkin. Samalla vaihdetaan kuulumiset, puhutaan elämästä, lapsista, arjesta ja haaveista, kuka mistäkin. Tässä ryhmässä ollaan myötäeletty niin puolison kuin lemmikinkin kuolemaa, ikävöity yhdessä maailmalle muuttaneita lapsia, surtu vesivahinkoja, viivästyneitä remontteja ja pohdittu elämän hurmaavaa arvaamattomutta. Osa on töissä, joku opiskelee, toiset ovat ”vaan” kotona niin kuin me suomalaiset tunnutaan monesti ajattelevan, muutama ei edes tee käsitöitä. Moni on paikalla aina, joku tulee toisinaan. Ihania, rakkaita ihmisiä jokainen – kutsuttakoon näitä vaikka sielunhoidollisiksi tapaamisiksi. Voimaannuttavia ne ainakin ovat ja taittavat terän ankeimmaltakin maanantailta. Meitä yhdistää vähintään yksi asia, toisia kaksi asiaa, ehkä kolme tai neljäkin. Me kaikki puhumme suomea.






Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää