Siirry pääsisältöön

tiistai, marraskuun 5. - ystäväkirjan osa 2


Toisessa osassa ystäväkirjan kysymyksiä sukelletaan vähän syvemmälle ja vastataan kysymksiin jotka kertovat minusta enemmän ihmisenä. Mitä ajattelen, mitä rakastan? Viha on voimakas tunne, mutta niin on rakkauskin. 

Työminä.


Syvällistä


Periaatteet: 
Positiivisen kautta jaksaa paremmin silloinkin kun ei oikeastaan jaksaisi ollenkaan. Yritän myös muistaa että asioilla on tapana järjestyä ja kun sitä kaikista synkeintä hetkeä katsoo jälkikäteen ei se enää näytäkään ihan niin epätoivoiselta kuin juuri silloin kun siinä tilanteessa tarvottiin. Pyrin myös muistamaan että meillä jokaisella on oma tarina, ne omat lähtökohdat joista asioita lähestyy ja se vaikuttaa siihen miten elämän kohtaa, älä siis tuomitse vaan kuuntele. Loppuun totean että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Maailmankatsomukseni: 
Toivottavasti aika avara. Lapsille aina sanon että uskonnosta riippumatta sisältö tuppaa olemaan aika samanlainen, rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi, jaa sen kanssa jolla on vähemmän, käännä toinenkin poski, anna anteeksi... Uskon vapauteen rakastaa ketä rakastaa, uskoa tai olla uskomatta ja siihen ettei jokaiselle sovi se sama polku. Ketään ei pitäisi lokekeroida vaan muistaa että me kaikki ollaan monimuotoisia ja mahdutaan yhtälailla moneen kuin ei yhteenkään valmiiseen muottiin.



Pohdin: 
Miten jopa ne omat näkemykset asioista vaihtelee sen mukaan mistä kulmasta niitä lähestyy, elämä olis paljon helpompaa jos se olisi mustavalkoista, mutta kun ne kaikki harmaan sävyt.

Vihaan: 
Viha on voimakas tunne ja vältän vihaamasta koska se kuluttaa minua itseäni paljon enemmän kuin sitä vihan kohdetta joka porskuttaa menemään. En vihaa ja yritän opettaa lapsillekin ettei viha kannata. Verilettuja ehkä vihaan vähäsen.

Halveksin: 
Halveksunta kuuluu vihan kanssa samaan sarjaan ja halveksunta vahingoittaa halveksijaa enemmän kuin sen tunteen kohdetta. Ei siis kannata. Halveksimisesta tekee monimutkaista myös se mitä kirjoitin tuossa yllä, meillä jokaisella on ne omat lähtökohdat joista lähestymme elämää. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta voi ainakin yrittää kuunnella ja ymmärtää toisen näkökannan vaikka itse olisi erimieltä.

Sain tämän rannekorun entiseltä esimieheltäni, hänen mukaansa se kuvastaa minua. 


Pyrin: 
Ystävällisyys ei mun korvaan ole ihan sama asia kuin kindness, kindness on jotenkin syvempää ja ehkä sekoitus ystävällisyyttä, sovinnollisuutta, ymmärtäväisyyttä ja jonkinlaista armollisuutta. Pyrkimyksenä on kindness niin itseä kuin muitakin kohtaan. Mikä suomalainen sana vastaa tätä sanaa?

Rakastan: 
Aamuhetkiä kynttilänvalossa aamukahvin kanssa. Rakastan villalangan tuoksua, koiran korvantausta, kahvia ja kynttilöitä, ja joulua, ja pullaa, ja lahoavan maan tuoksua. Rakastan lapsiani, tai oikeastaan se tunne jota tunnen lapsiani kohtaan on jotakin rakkauttakin vahvempaa, sellaista syvää ja väkevää. Rakastan myös sitä omaa puolisoa, ihmistä jonka kanssa jaan niin ilot kuin surut ja ne kolme lasta.

Kotiminä.


Haaveilen eniten: 
Sellaisesta rauhallisesta ja tasaisesta arjesta, sellaista miltä muitten arki näyttää Instagramin linssien lävitse, sellaisesta mitä ei ihan oikeasti taida olla olemassakaan. Voisin kuvitella että valokuvissa meidänkin arki saattaa näyttää juuri sellaiselta. 

Tarvitsen: 
Riittävästi unta. Olen tosi kurja tyyppi jos en saa nukkua ja lasten edelleen kausittain valvottaessa yritän päästä päiväunille tasaamaan univelkaa jotta olisin toimintakykyisempi ja vähän mukavampi ihminen. Tarvitsen myös hiljaisuutta ja tilaa omille ajatuksille, siksi rakastan niin niitä aamuhetkiä, samoin kuin kävelyretkiä metsässä Martan kanssa.

Pelkään: 
Että läheisilleni tapahtuu jotakin, että lapsia kiusataan tai että lapsi kiusaa. Pelkään pimeää, edelleen mun sängyn alla saattaa asua mörkö ja ymmärrän oikein hyvin että lapsista kaksi haluaa yövalon huoneeseen. Vältän menemästä alakertaan yöllä koska siellä on pimeää, järki sanoo ettei seillä mitään mörköjä ja hiippareita ole, mutta pelot ei tunnetusti kuuntele järjen ääntä.

Meillä on pimeällä oikeasti aika pimeetä. 


Kaipaan: 
En taida kaivata oikeastaan yhtään mitään. Haaveilen ja unelmoin kyllä, haaveilen talosta meren rannalla ja sellaisesta lomasta kun ei tarvitsisi tehdä töitä lainkaan. Haaveista ensimmäinen ehkä vielä toteutuukin, jälkimmäinen tuskin. Unelmoin ihan järjettömän kalliista kahvinkeittimestä. Mutta mitä kaipaisin? Tähän vastatessa huomaan taas että minullahan on kaikki, kaikki mitä tarvitsen ja paljon enemmän.

Murehdin: 
Lasten asioita. Ihan hyviä niistä kasvaa, ihan varmasti. Murehdin silti ja joudun muistuttamaan itseäni että asiat järjestyy kyllä. Juuri nyt murehdin eniten sen pienimmän asioita kun katson sen kipuilua ja tempoilua omien haasteittensa kanssa. Halaan ja kuiskaan sille lupaavani että kaikki järjestyy, että asiat on vielä paremmin. Ihan varmasti.

Kerään: 
Kahvikuppeja ja joulutonttuja. Älkää kysykö. Hölmöä, ainakin se ensimmäinen kun meidän kuppiarsenaalilla kahvittaisi puoli kylää, mutta, mutta, mutta.

Eiköhän näillä pitäis pärjätä.


Kommentit

  1. Voisko sanan "kindness" kääntää hyväntahtoisuudeksi? Lähinnä tulis itselle mieleen.

    Näitä pohdintoja on kiva lukea. Ja on varmasti totta, ettei sitä instagram-arkitodellisuutta varmasti oikein kellään oikeasti ole. Ja vaikka sen tietää, siitä haaveilee itsekin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän