Ulkona on
syksyinen pakkasaamu, kello lähentelee puolta yhdeksää ja katson kuin aurinko
tekee tietään puiden latvojen yläpuolelle. Huomenna vaihdetaan talviaikaan. Muutaman
tunnin päästä aurinko on sulattanut kuuran ja päälle puettu toppatakki on lähinnä
asuste eikä enää välttämättömyys. Kahvi on jäähtynyt kuppiin, pojat pelaa
yläkerrassa ja Tättis nukkuu vielä. Fredde puhuu puhelimessa äitinsä kanssa.
Minä valmistaudun työpäivään, lähettäen sähköposteja ja tekstiviestejä toisille
välittäjille ja kohteitten asukkaille, varmistaen ja vahvistaen aikataulua. Viikonloppuaamujen
kiireettömyydessä on jotakin äärimmäisen rentouttavaa, se ettei ihan heti
tarvitse kenenkään sännätä yhtään mihinkään. Töihin ajaessa tipautan yhden
kolmesta karateen, Fredde saa sen sieltä sitten noutaa.
Marraskuu on täällä Kanadan kainalossa lakannut olemasta niin marraskuinen. Onhan se aika pimeä, vähän harmaa ja toisinaan sateinenkin, mutta lähestyvä kiitospäivä ja siitä alkava joulunaika muuttaa harmauden lempeäksi odotukseksi, kuin astinlaudaksi valolle ja väreille, tulevalle juhlalle. Marraskuun murretut värit ovat kauniita, miljoonia ruskean ja harmaan sävyjä maustettuna havupuiden syvällä vihreällä.
Torstaina
juhlittiin Halloweenia, ihanan karmaisevaa kauhun juhlaa. Ensimmäistä kertaa
lähetin meidän lauman kierrokselle ilman aikuista ja jäin itse avaamaan karkkikulhon
kanssa ovea naapuruston noidille, prinsessoille, dinosauruksille ja muille. Kurpitsalyhdyt
tervehtivät kuistilla illan kulkijoita.
Katsotaan mitä
tästä tulee. Tartuin haasteeseen kirjoittaa jokaisena marraskuun päivänä,
ainakin muutaman sanasen.
Kommentit
Lähetä kommentti