latinaa

Ja taas vierähti viisi vai kuusi päivää ilman että ehdin koneelle, edes naamikseen...

Yritän aamukahvin kanssa päivittää itseäni... L kysyy tiedänkö Washingtonin ammuskelijaäidistä – En. Voin nimetä tärkeimmät valtimot suurimmat luut. En tiedä mitä maailmassa on tapahtunut, en tiedä mitä kenellekään kuuluu... olen ohittanut syntymiä ja syntymäpäiviä, nolona onnittelen jälkikäteen. Torstai-iltana kaadun sänkyyn puolikuolleena ja herään perjantaihin väsyneenä. Tuntuu kuin olisin saanut selkäsaunan. 

Eilen iltapäivällä kävin Sen Toisen Koululaisen (STK) kanssa kahvilla ja se valitteli ettei ole ehtinyt nähdä ystäviään, mä vastasin että se on eka meidän oman talouden ulkopuolinen ihminen jonka näen koulun aloittamisen jälkeen. Illalla olis ollut mahdollisuus lähteä illalliselle niitten ystävien kanssa, valitsin leffaillan ja Nanny McPheen M:n kanssa. Edelleenkään en siis tiedä mitä muitten elämässä on tapahtunut, mitä niille kuuluu, miten työt on alkaneet... en edes ehdi puhua puhelimessa. Olen kadonnut maailmankartalta terveydenhuoltoon.

Näen unta latinankielisistä sanoista... erythrocyte, leukocyte, pharyng, scapula, humerus... Viimeisenä illalla katson telkkarista Greytä ja tiedän heti mikä sillä ihmisellä on vikana kun sillä on distal radial fracture. Olen uudessa maailmassa, puhun uutta kieltä. Aamulla mittaan ohimennessäni L:n verenpaineen uusilla välineilläni.

M:n leikkiessä hiekkalaatikkoterapiassaan luen, poikien terapian aikana luen. Lauantaina autossa L:n ajaessa – luen.

Posti toi K:lle sen paineliivin. K olis halunnut nukkuakin se päällä, tuntuu ilomeisen hyvältä tuntea omat rajansa. Se on koulusta tullessaan hiljaista miestä, lapsi jota mikään määrä juoksemista, pallopelejä, kiipeilyä ja ulkoilmaa ei ole kyennyt uuvuttamaan uupuu kahdesta ja puolesta tunnista koulua. 150 minuuttia ryhmässä on täyttä työtä. Siellä ei pääse luistelemaan ja pelleilemään. Näin lauantaiaamuna se on Batman pinkissä puvussaan.

Paljastin viimein M:n opettajille että M syö ahdistuslääkkeitä ja vastalahjaksi sain  tietää että niin tekee myös Rva Junan poika, enkä osaa olla ajattelematta että M:n koulunaloituksella on ollut erityinen varjelus. Perjantaina puhuin hiekkalaatikkopsykologin kanssa ja oltiin yhtä mieltä siitä, että tämä on M:lle oikea keino käsitellä ahdistuksiaan.

Huomaan tässä istuessani että kahdessa viikossa painopiste on heilahtanut, aina ei ensimmäiseksi enää kiljutakaan mua apuun vaan L kelpaa ihan yhtälailla pyyhkimään, avaamaan, hakemaan, tuomaan ja tarjoilemaan. Kaksi viikkoa koulussa on tehnyt hyvää – meille kaikille.