Siirry pääsisältöön

suurella haikeudella ja kyynelsilmin

Sunnuntai oli ja meni… Meillä oli M:n kanssa aivan loistava retki metsäpoluilla ja iltapäivällä ne lähti Ikeaan mun suunnatessa töihin.






Eilen oli ihanaa, maanantai ja pyhä. Me vietettiin se nautiskellen yhdessäolosta perheen ja naapureiden kanssa, hyvästä ruuasta ja juomasta ja  kesän ekasta telttaretkestä lastenhuoneessa. Vielä on matkaa siihen että teltta siirretään pihalle, keskelle yön ääniä... kojootteja ja karhuja. Viime yönä pelottamaan riitti avonaisen ikkunan sisälle tuoma tuulenvire ja yövalon kajastus telttakankaan lävitse, toisen itkiessä kasvukipujaan unessaan.








Tänään päättyi aikakausi elämässä. Se ei mennyt kevyesti eikä kyyneleittä, viimeinen kerta täynnä naurua, iloa ja jäähyväisten haikeita kyyneleitä... Yritin pitää puheen ja lausua kiitoksen, puhe vaihtui lähinnä itkun sekaiseen muminaan. Viisi vuotta MOPS:ia on takana ja vaikka ystävyydet on ikuisia ja kohtaamiset lähtemättöminä mielessä, on lähteminen vaikeaa. Miten tulenkaan kaipaamaan tiistaiaamuja näitten naisten kanssa.


MOPS on kristillinen  organisaatio ja MOPS ryhmät toimivat seurakuntien alaisuudessa maanlaajuisesti. MOPS on tarkoitettu alle kouluikäisten lasten äideille. Kahdesti kuukaudessa, yhteinen aamiainen, kuppi tai kaksi kahvia ja lastenhoitoa hetkeksi, hengen ravintoa sielulle ja työtä tekeville käsille. MOPS on hyväntekeväisyysprojekti joka tekee jäsentensä kanssa yhteistyötä paikallisten ensikotien tai kodittomien suojien kanssa toimittaen niihin vaippoja, lastenvaatteita, hygieniatarvikkeita ja järjestäen kodittomille naisille tapahtumia. MOPS:n naiset on pitäneet mua pystyssä, tukeneet silloin kun on ollut vaikeeta... kantaneet meille ruokaa silloin kun on tarvittu apua, hoitaneet lapsia kun en itse ole kyennyt, kuunnellut ja lohduttanutkin. MOPS on ollut tärkeä yhteisö.

Elämä avaa uusia ovia. Seurakunnasta on kasvanut tukiverkko ja koulubussipysäkillä ollaan tämän vuoden aikana luotu pohjaa tuleville vuosille... uusia äitiystäviä, samassa elämänvaiheessa olevia. Uusia tuttavuuksia joiden kanssa puhua päivän polttavimmat, itkeä olkapäätä vasten kun itkettää tai soittaa ja pyytää apua.

Yhden äidin sanoin; ”Tähän suruun sisältyy paljin muutakin kuin ne viimeiset tiistaikahvit, se on surua yhden aikakauden päättymisestä, siitä että meidän lauma alkaa jo olemaan isoja, kotiäitiys on vaihe joka on tänä keväänä jäänyt taakse... aika siirtyä eteenpäin.” En halua päästää irti, en vielä. Haluan pitää kiinni näistä vuosista vielä hetken, haluan vaikka tiedän että tulevaisuus tuo mukanaan uutta ja ihanaa... silti tahtoisin niin kovasti vielä hetken pitää kiinni siitä mikä on jo mennyttä.

On hetkiä joina olen kateellinen. En niille jotka elävät vielä sitä raadollisiunta ensimmäisen neljän vuoden aikaa, tai siis en niistä neljästä vuodesta. Meidän ”neljä vuotta helvetissä” päättyy viikon päästä tiistaina, poikien täyttäessä ne komeat 4 vuotta. Olen lähinnä helpottunut siitä ettei meillä viikon päästä ole enää yhtään alle nelivuotiasta.

Olen kateellinen niille joilla on mahdollisuus siihen loputtomaan puistoiluun, leikkideitteihin ja kahvilajuoruamiseen. Olisin kai halunnut itsekin nauttia siitä, mutta meidän perheessä edellämainitut vaihdettiin jo vuosia sitten odotushuoneisiin, lääkäreihin ja terapeutteihin. Muut meni puistoon, me mentiin terapiaan. On sillä terapialla toki saatukin... enää vain yksi kolmesta käy terapiassa, se on jo itsellään melkoinen saavutus.  On ollut toisinkin, ollaan me rampattu klinikalla liki päivittäin, neuvoteltu terapia-aikoja niin että minimoidaan odotushuoneessa käytetty aika. Joka toinen perjantai M käy psykologilla, viikoittain toimintaterapiassa ja sosiaalisten taitojen ryhmässä.


On aika suunnata katse tulevaan. On aika lähteä uusiin seikkailuihin... Tänään me mennään kirjastoon seikkailemaan, haetaan M:lle oikeita kirjoja, niitä missä ei enää ole kuvia, M:n sanoja lainatakseni. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän