keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Zen kateissa - pahasti

Täytyy löytää Zen - pian.

Toistaiseksi en näitten 42 vuoden aikana ole onnistunut löytämään vielä yhtään asiaa jota en pyrkisi ylisuorittamaan. Ylisuoritan elämää laajamittaisesti, ylisuoritan oli sitten kysymys äitiydestä, parisuhteesta, opiskelusta, työnteosta, arjen elämisestä, bloggaamisesta... kaikessa voi aina pyrkiä sille seuraavalle tasolle, usein mun itsenikään oikeastaan ymmärtämättä mikä se seuraava taso edes on. Stressaan kaikesta. Stressaan kaikesta riippumatta siitä onko mun mahdollisuutta itse vaikuttaa lopputulokseen. Silti stressaan. Hyperventiloin kun siellä apteekissa ei ole M:n lääkettä ja se pitää tilata. Hyperventiloin vaikka lääkettä on ihan tarpeeksi odottaa sitä uutta tilattua satsia, hyperventiloin kuitenkin koska on ehkä mahdollista että L joutuu lasten kanssa hakemaan sen lääkkeen. Hyperventiloin ajatellessani myöhästyväni vaikka järki sanoo että kaiken järjen mukaan ehdin. Kotona odotan kauhulla neljän päivän työputkea koska pelkään hysteerisesti epäonnistuvani ja töissä stressaan siitä miten ne pärjää kotona ja saahan L nyt tehtyä töitä ja... Hyperventiloin, stressaan ja pelkään - turhaan.

aamulla terapiaan


L sanoo säännöllisesti et mun pitää relata. Se sanoo et mun pitää rauhoittua ja relata. Yritän ja saan siitäkin aikaan stressin. En osaa. Sen verran olen 42 vuodessa oppinut että tiedostan ongelman. Yritän istahtaa tuolille, vetää syvään henkeä, rentoutua ja rauhoittua – vakuuttaa itselleni että kaikki menee oikein hyvin vähän vähemmälläkin tekemisellä. Yritän opetella että voin jättää tekemättä jos en jaksa. Yritän opetella että voin olla menemättä, voin ja saan sanoa etten ehdi. En osaa vaan poden huonoa omaatuntoa jos en ehdi-jaksa-viitsi. Stressaan siis siitäkin. Stressaan siitä ettei pitäis stressata ja stressaan siitä et pitäis vaan ottaa rennommin. Mulla menee kohtuuton määrä energiaa stressiin.

Täytyy löytää Zen – pian.

puolenpäivän aikaan M kouluun


M:n diagnoosin aikaan kehitin lehmänhermot lasten suhteen. Ne on toimineet vaihtelevasti. Ne lehmänhermot on kuitenkin toimineet niin että aika paljon pystyn ohittamaan saamatta välitöntä stressihalvausta ja alkukantaista karjuntaraivaria. Olen oppinut ettei se auta mitään. Jos mä olen hermostunut ja kireä se tulee takaisin lapsilta – metsä vastaa, kun sinne huutelee. Ne lehmänhermot on toimineet niin etten enää itke kun posti tuo sen kaavakkeen missä kerrotaan mitä mun lasten pitäis osata. En enää tunne huonommuutta vanhempana vaan kohautan olkapäitäni myöntäessäni että kaikki kolme on tarvinneet erityistä tukea päästäkseen siihen missä ne on. Yhtäkään meidän kolmesta lapsesta ei voida mitata niillä keskimääräisyyden mittareilla joita se postin tuoma kirje tarjoilee. Akateemisesti M ylittää oman ikätasonsa tavalla joka hiljentää monet. M on kuitenkin jatkuvalla ahdistuslääkityksellä kyetäkseen toimimaan – mietin säännöllisesti et pitäis ottaa huikat sen pullosta – eikä valmistuminen toimintaterapiasta tai sosiaalisten taitojen ryhmästä ole näköpiirissä. O on hauska ja mukava ja tämän kevään aikana se on jalkapallon ansiosta oppinut juoksemaan kaatumatta – valtava saavutus lapselle joka ei vielä syksyllä kyennyt edes kävelemään kompastumatta omiin jalkoihinsa.

ennen kahta me odotetaan koulunpihalla siskoa koulusta


K. K. K... ADHD tai ADD on neurologinen poikkeama aivoissa ja aivokemian toimintahäiriö. Valtaosin näkemys on ettei terapialla voida näitä lapsia auttaa, ja että ainoa toimiva hoito on lääkitys. K on aloittanut lääkityksen muutama viikko takaperin. Ennen lääkityksen aloittamista se on käynyt toimintaterapiassa, sosiaalisten taitojen ryhmässä ja se on sijoitettu integroituun erityisryhmään erityislapsena koulussa. Kehitysviivästymä ja monimuotoinen kehityshäiriö oli diagnooseina, ja on edelleen koulun puolella. Terapiaa seuranneena ja katselleena olen valmis yhtymään niihin jotka sanoo ettei terapiasta ole kauheesti hyötyä. Muutaman viikon tauon jälkeen ollaan oltu takaisin alkupisteessä, eikä sillä katkeamattomalla työlläkään kovin kauas siitä alkupisteestä koskaan päästy. Nyt muutaman viikon lääkityksen jälkeen ollaan kohdassa jossa terapeutin mielestä lapsi on parin viikon sisällä valmis lopettamaan terapian. Tässä vaiheessa hiotaan lähinnä pojan kykyä käsitellä niitä tunteita joita se ei aiemmin ehtinyt edes tuntemaan. Hiljaiseksi vetää. Ero entisen ja nykyisen välillä on niin valtava.


Olen ylpeä lapsistani, mutta muilta osin – täytyy löytää Zen ja pian. 

päivä on lämmin ja koulunpihalla voi nauttia auringosta


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.