Siirry pääsisältöön

sulkasato

Istun kahden pojan kanssa lääkärin vastaanottohuoneessa. Esitän että teen jotain tärkeetä toisen pojan kanssa lääkärin puhuessa. Todellisuudessa puren huulta ja hoen hiljaa itselleni: ”Et itke! Et saa itkeä, et nyt... itket sit autossa, mutta et tässä... hymyile, naura, sano jotakin hauskaa...”

Se alkoi kai jossakin vaiheessa kevättä. Hiljalleen, niin ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Niin että ajattelin että se nyt on vaan näitä vaiheita, siis niitä missä elimistö uusiutuu ja sit se taas tasaantuu. Googlasin ja rauhoituin hetkeksi. Turhia huolia. Naisten kotkotuksia. Tein mitä netissä neuvottiin enkä vähään aikaan ajatellut asiaa sen enempää. Harmitonta ja ohimenevää.

Jossakin vaiheessa havahduin siihen että kampa on suihkun jälkeen aina täynnä hiuksia... lähteehän noita... kaikilta. Tein tukistuskokeen uudestaan, ostin kaupasta biotiinia ja yritin olla huolehtimatta. Sitten tyynyliinasta alkoi löytymään hiuksia ja se kampa suihkun jälkeen oli edelleen täynnä hiuksia, ja aamulla kammatessa hiuksia oli kaikkialla. Googlasin lisää ja mietin mihin olis paras mennä, siis niin ettei mua naurettais ovesta ulos, taputettais olkapäälle ja todettais että kyllähän hiuksia aina lähtee...



Tänään meidän perhelääkäri varmisti mun epäilykset, hiukset harvenee kovaa vauhtia... liian kovaa. Tukistuskokeessa käteen ei jää sitä sallittua 0-3 hiusta vaan enneminkin jotakin 5-15 väliltä, hiuspohja on terve, mutta harventuminen jo silmin havaittavaa. Kilpirauhanen vaikuttaa normaalilta, verikokeiden tulokset tulee maanantaina. Hyvät uutiset oli se ettei tää kai oo pysyvää. Huonoimmat että todennäköisyys sille että kaikki lähtee on suuri. Arvottu diagnoosi on stressi. Liikaa kaikkea liian lyhyessä ajassa.



Mistäköhän ostais peruukin? Kauanko kestää kunnes kaikki on mennyt? Mielessä pyörii kuva siitä yhdestä naispotilaasta, jolla oli enää muutama suortuva jäljellä ja hetken en ollut varma onko se mies vai nainen... mun tulevaisuus. Lapset traumatisoituu, niitten äiti on kalju. Naiset ei ole kaljuja. Naisilla on hiukset, paitsi jos niillä on syöpä. Mulla ei oo syöpää.


Muistan lukeneeni jostakin lehdestä jutun naisista joilta oli lähtenyt hiukset. Se tuntui etäiseltä ja eksoottiselta. Ajattelin että huikeeta miten positiivisesti ne suhtautuu omiin tilanteisiinsa. Kertaakaan en ajatellut että mä voisin olla yksi niistä naisista. 


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Stina30. toukokuuta 2014 klo 22.07

    Voimia ikävään oireiluun!
    Minun ystäväni, jolle tuli Alopecia 32-vuotiaana, hyötyi Suolahuonehoidosta. Toivottavasti teillä on Salt Room lähellä ja pääset käymään siellä 2 kertaa viikossa, kuukauden ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa3. kesäkuuta 2014 klo 21.14

      Meillä on Salt Room lähellä, pitääpä miettiä sitäkin :)

      Poista
  2. Anonyymi31. toukokuuta 2014 klo 1.36

    Voi kamalaa :( Paljon voimia sinulle! Terv.Teresa

    VastaaPoista
  3. marikan polut31. toukokuuta 2014 klo 2.30

    No huh!

    Jos se vaikka olis kuitenkin kilpirauhanen... Stressi kuulostaa jotenkin liian, no suoraan sanottuna stressaavalta syyltä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa3. kesäkuuta 2014 klo 21.13

      Ei ollut kilppari, oli stressi. Pitäis vaan opetella relaamaan...

      Poista
  4. Anonyymi31. toukokuuta 2014 klo 4.02

    Toivottavasti selviää syy! Mun yks sukulainen piti peruukkia lähes koko elämänsä ja selvisi hyvin. Ei se mahdotonta oo, mutta ei varmastikaan helppo paikka, etenkään naiselle. Jaksamista :/

    VastaaPoista
  5. Anonyymi31. toukokuuta 2014 klo 10.21

    Kannattaa harkita pidennyksiä:) nehän saa ammattilainen kaljuunkin

    VastaaPoista
  6. P2. kesäkuuta 2014 klo 9.00

    No huh tosiaan. Osaan eläytyä. Mä sain joitakin vuosia sitten pälvikaljun, mulla oli nyrkin kokoinen kalju läntti hiusten alla. Stressistä johtui. Luovuin stressaavasta elämästä=irtisanouduin ja parissa kuussa tukka oli kasvanut takaisin.
    Mut aina niistä stressin aiheuttajista ei taida päästä hetkessä eroon.

    Mä kyllä suunnittlin ylvästä kaljuutta ja peruukkikin mietin. Ajattelin et voihan elämässä pahempaakin tapahtua. Tottahan se on, mutta silti, kyllä naista syö jos hiukset lähtee.

    Toivottavasti saat hiuksesi takaisin. Vaihtohtoisesti ylvään päänasennon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa3. kesäkuuta 2014 klo 21.11

      Jos ei tukkaa niin sit tosiaan se ylväs päänasento :) Elämässä voi tosiaan tapahtua pahempaakin, näähän on kuitenkin vaan karvoja ihmisen päässä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää