Meitä on tällä viikolla hemmoteltu kesäsäällä elohopean kivutessa päivittäin sinne kolmenkympin tuntumaan. kesäsään myötä päivät on kuluneet ulkona ja me vanhemmat ollaan saatu nähdä ryhmäpaineen huikea vaikutus kahden kolmasta osatessa jo ajaa pyörää. K oppi tämän jalon taidon muutama viikko takaperin aloitettuaan lääkityksen ja polkee jo sujuvasti koulubussipysäkille ja korttelin ympäri siskonsa perässä. O taas on johdonmukaisesti kieltäytynyt osallistumasta tähän hupiin kunnes iski - kateus kai. Potkupyörästä se alkoi ja potkupyörästä todettiin nopeesti että se on aivan liian hidas... nyt synttäritoivomuslistalla on polkupyörä, sellainen ihan oikea, sellainen jolla voi polkea.
- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono. Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli. - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani. Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin. Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...










Kommentit
Lähetä kommentti