Meitä on tällä viikolla hemmoteltu kesäsäällä elohopean kivutessa päivittäin sinne kolmenkympin tuntumaan. kesäsään myötä päivät on kuluneet ulkona ja me vanhemmat ollaan saatu nähdä ryhmäpaineen huikea vaikutus kahden kolmasta osatessa jo ajaa pyörää. K oppi tämän jalon taidon muutama viikko takaperin aloitettuaan lääkityksen ja polkee jo sujuvasti koulubussipysäkille ja korttelin ympäri siskonsa perässä. O taas on johdonmukaisesti kieltäytynyt osallistumasta tähän hupiin kunnes iski - kateus kai. Potkupyörästä se alkoi ja potkupyörästä todettiin nopeesti että se on aivan liian hidas... nyt synttäritoivomuslistalla on polkupyörä, sellainen ihan oikea, sellainen jolla voi polkea.
Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
Kommentit
Lähetä kommentti