Siirry pääsisältöön

taisin jäädä junan alle

Huomenna on pyhä, Memorial Day – kaatuneitten muistopäivä. Tänään on neljän päivän työputken viimeinen päivä. Sit kaksi päivää taukoa ja taas kaksi töitä. Just nyt juon aamukahvia ja haaveilen siitä että puhelin soi ja ne soittaa että saan valintani mukaan päivystää tai pitää palkattoman vapaan – ”low census” – en usko että kumpaakaan kuitenkaan tapahtuu... Haaveilla kai kuitenkin saa.

 torstaiaamuna K odottelee koulubussia

torstaina vastassa K:ta

Sairaanhoitajan potilaskuorma on 3-4 potilasta, lähihoitajan keskimääräinen kuorma noin 12 koska mun työnkuvasta puuttuu moni sairaanhoitajan vastuista. Talossa on kuitenkin monia osastoja joilla lähihoitajan potilaskuorma on jossakin 6 ja 8 välillä. Eilen illalla aloitin siitä 12 potilaasta ja kaikki meni oikein mukavasti siihen saakka kunnes kuuden aikaan työpari soitti ja ilmoitti että hänet on lähetetty kotiin... Täh! No eihän mulla sit ollutkaan kuin 23 potilasta. Muutamaan kesrtaan hengitin syvään. Hetken uskoin etten pysty. Sekunnin mietin karkaamista. Yhden silmänräpäyksen leikittelin ajatuksella siitä että vaan kieltäytyisin.

M:n psykologi

psykologin odotushuoneessa

Puhelin soi taukoamatta: ”Voisitko, pystytkö, ehditkö...!!!” Ja vastaus on kaikille tasan yhtä karu; ”En ehdi, olen yksin jas vastaan siitä että näitten kaikkien 23 tarpeisiin vastataan” Tässä tilanteessa tarpeisiin vastaaminen on lähinnä siihen puhelimeen vastaamista ja tarpeen delegoimista ylöspäin, sairaanhoitajalle...

perjantaina me käväistiin aamiaisella M:n psykologin jälkeen

Miksi näin kävi? Ei aavistustakaan. Työvuorojärjestelijä oli kai ajatellut että näin pyhäpäivän kynnyksellä meillä kotiutettaisiin enemmän potilaita ja että meno jotenkin hiljenis... ei hiljennyt. Vähän ennen yhdeksää sain uuden työparin potilasmäärän noustua 25.

lauantaiaamuna oli jalkapallotreenit


Mä aina tällaisina päivinä mietin kokeileeko ne kuinka paljon akka kestää ja koska se nostaa kädet pystyyn... eilen oli lähellä. L on sitä mieltä että ne palkkas mut koska ne uskoi että mulla on paineen kestävät pakarat. Joku muu soittais ja ilmoittais olevansa sairaana tänään. En soita. En anna periksi. Pystyn kyllä. Osaan kyllä. Tänäänkin. Huomenna on vapaapäivä.

päivällä ne oli olleet puistossa

illalla ne oli käyneet kävelyllä 

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää