Siirry pääsisältöön

kesä ja kärpäset

Syksylläkirjoitin eri kulttureista tulevien ihmisten näkemyseroista mitä tulee elämään täällä villissä pohjolassa. Kojoottien jälkeen tuli talvi ja kannabis, ja sen jälkeen pitkä hiljaisuus. Ihmisillä ikkunat kiinni, karhut talviunilla ja puumatkin kai jossakin vuorilla

Muutama viikko takaperin tilanne aktivoitui sään lämpenemisen myötä. Mun mielessä se yhtälö menee jotenkin näin; lämmin sää + lisääntynyt ulkoilu + avonaiset ikkunat = kohtaaminen.



Ensimmäinen kirjoitus koski koiria. Ihan sivistyneesti kirjoittaja kysyi olisko mahdollista että ihmiset pitäis koiransa yöllä sisällä kun niitten ulina ja haukku häiritsee öisin. Ihan yhtä ystävällisesti keskustelun aloittaja sai tietää siitä että ne sen koirat ei ole koiria, vaan lauma kojootteja jotka metsästää öisin. Keskustelun aloittaja oli kauhuissaan ja pelkää nyt liikkua auringonlaskun jälkeen.

Huhtikuussa joku laittoi naamikseen kuvan karhuemosta poikasineen. Meillä on karhuperheessä kolmoset tänä keväänä. Ryhmä jakautuu kolmeen a) ne joiden mielestä karhukolmoset on jotakin poikkeuksellisen upeeta, b) ne joiden mielestä ne pitää tappaa, c) ne jotka eivät enää ulkoile lainkaan. Asukasyhdistys lähettää kaikille karhutiedotteen, ja muistuttaa taas miten meillä on täällä karhuja ja miten niitten kanssa on mahdollista elää yhdessä.

Sitten tulee eilinen. Naapuri on saanut muutaman loistavan otoksen takapihaltaan ja esittelee ne meille kaikille naamiksessa.



Ryhmä a) on täynnä kateellisia, jotka haluaa kans nähdä karhun läheltä. Mä kuulun ryhmään a). Meillä on kolme sangen äänekästä lasta ja ainoa tapa nähdä karhhu on sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kun ne käy penkomassa roskikset. Maanantai on roskapäivä ja roskisauto tulee aamulla. Muuten roskikset on karhujen ulottumattomissa. En usko että karhut osaa vielä viikonpäiviä.

Ryhmä b) suunnittelee tapoja joko tappaa tai vaan muuten vahingoittaa karhua. Ehdotukset vaihteevat haulikosta, lasinsirpaleiden ja naulapyssyn kautta piikkilanka-aitaan. Joku ystävällinen sielu ja asukasyhdistyksen edustaja muistuttavat että villieläinten vahingoittaminen on rangaistava teko.

Ryhmä c) kertoo ettei kukaan varoittanut niitä että täällä vois olla villieläimiä ja on sitä mieltä että niitä on huijattu. Ryhmä c) päättää liikkua ulkona vain valoisaan aikaan ja seuraavan kerran vasta syksyllä.

Muutamassa tunnissa valokuvien alle syntyneeseen keskusteluun on tullut satoja kommentteja. Osa a) ryhmäläisistä kehoittaa c) ryhmää muuttamaan muualle. Asukasyhdistys liittää keskusteluun taas ne ohjeet karhuista ja muista villeistä. Opin muun muassa että kloriitin haju pitää karhut poissa roskiksista. Pitää kokeilla, olen kyllästynyt pussittamaan roskia uudestaan maanantaiaamuisin.

Edelleen haluan nähdä karhun läheltä ja olen kateellinen.





Vuodesta 1900 on rekisteröity vain 45 mustakarhun aiheuttamaa kuolemaa. Vuosien 1960 ja 1980 välillä on rekisteröity 500 karhun ja ihmisen kohtaamista, jotka on johtaneet karhun hyökkäämiseen. Näissä kohtaamisissa 90% vammoista on ollut vähäisiä. Mustakarhu välttää kosketusta ihmisen kanssa ja mieluiten väistää.


Kommentit

  1. Minä kuuluin ennen kanssa ryhmään A. Kannattaa varoa mitä toivoo, nimittäin muutaman Lake Tahoen loman jälkeen (joilla aina mainitsin, että haluaisin nähdä karhun) yhdellä lomalla ne sitten osuivat eteen. Ihan kaksin kappailein. Juoksivat tien yli automme edestä ja jäivät tienlaidalle. Toinen kiipesi puuhun ja toinen floppasi aidan yli jonkun talon pihalle. Kovin leikkisiä tuntuivat olevan. Kuviakin sain mutta en varmaan tähän pysty postaamaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula meillä on ollut pihassa karhuja useastikin, aina kuitenkin öiseen aikaan ja Koiran haukku on ainakin toistaiseksi aina karkoittanut kävijän. Ero meidän ja tahoen karhujen kanssa on se etti nää meidän karhut ainakaan toistaiseksi ole kesyjä eivätkä tottuneet siihen että ne saa ruokaa ihmisiltä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän